Aloita tästä

Tarkoituksenani ei ole, eikä ole missään vaiheessa ollutkaan kirjoittaa mitään ääliömäisyyksillä ja typeryydellä kerskailevaa gonzoblogia. Enkä aio kirjoittaa sellaista nytkään. Sellaisenkin kirjoittaminen olisi kyllä hyvin mahdollista ensimmäisen viikon tapahtumien perusteella. Mutta aikahan sen näyttää minkälainen tarina tästä muodostuu. Tai siis minä muodostan, eihän tätä mikään henkiolento kirjoita, vaan kasa luuta, verta ja kiinteitä lihaksia, ei kuitenkaan tässä nimenomaisessa järjestyksessä. Tästä eteenpäin, kuten kyllä tähän astikin, kirjoitan puolesta vuodestani Unkarissa mitä muistan ja viitsin ja te sitten luette tai ette lue, mutta mikäli luette niin saatte luvan kommetoida. Kuulosti hieman käskyltä. No sanotaan, että teillä, tai siis sinulla, ellei kyseessä sitten ole kuninkaallinen, on lupa kommentoida. Paitsi jos kommentoitte jotain typerää. Silloin on ehkä parempi, ettette kommentoi. Muussa tapauksessa tehkää se, sillä se on helppoa nykyään kun ei tarvitse itse nuolla edes kirjeitä kiinni, sillä tietokone on ohjelmoitu tekemään se ja tuhat muuta asiaa puolestanne.

No niin. Ensimmäinen kappale varmaan karkoitti kaikki, joita ei liikaa kiinnosta mitä minulle kuuluu. Totta puhuen, en minäkään jaksa teidän blogejanne lukea.

i

Matka

Matkustaminen on ihan miellyttävää. En kylläkään juuri pidä siitä, että ahtaissa tiloissa joutuu puhumaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Siinä on jotain kiusallista. Onneksi lentokoneessa kukaan ei halunnut jutella minulle, luultavasti koska tulivat Suomesta ja olivat jo oppineet täkäläisille tavoille. Tai sikäläisille, täällähän minä olen. Yöllä Gatwickin lentokentällä heräsin siihen, että intialaisen näköinen täti käski minua menemään yläkertaan nukkumaan. Siellä olikin penkkejä vaikka muille jakaa! Jos vain olisin saanut tietää tästä jo ennen kuin olin etsinyt pari tuntia itselleni unisijaa ja sellaisen löydettyäni nukkunut kelvotonta koiranunta kummallisissa asennoissa, joiden seurauksena niskani kipeytyivät ja sukkani hikosivat märiksi.

Unkarissa matkustaminen oli jo hieman hankalampaa. Oli maanantai, olin hyvin väsynyt. Joku setä myi minulle lipun metroon, ilmeisesti lopulta vain 100 forinttia (40 snt) alkuperäishintaa kalliimmalla. Setäparka kun joutui sellaista työtä tekemään. En kuitenkaan luottanut tuohon hienoon ihmisparkaan sen vertaa, että olisin uskonut metron vievän keskustan suuntaan, kuten hän sanoi. Sen sijaan kävin kysymässä samaa asiaa teini-ikäiseltä kioskin myyjältä, joka ei osannut englantia Resu-Pekan (kuten tuon miehen jo nimesin) vertaa. Oikean aseman löydettyäni, kotiini oli melko helppo löytää. Ainut asia, joka vaikeutti kaupunkisuunnistusharrastustani oli se, etten oikein meinannut kehdata katsoa karttaa julkisesti. Kato kun muut ihmiset näkee. Olen sosiaalisesti hyvin herkkähipiäinen. En pidä erottumisesta. Enkä varsinkaan noloista tilanteista. Tämä voi olla joillekin ystävilleni yllättävää, sillä minulla on tapana sellaisiin joutua. No, jujuhan on toki siinä, että nolostua ei voi, jollei tajua hävetä. Ikävän usein tämä taktiikka ei kuitenkaan toimi. On helppoa olla pelle, jos on yleisöä, joka tietää paikkansa kuten se aina tekee siksi se on yleisöä. Ilman sitä, ei maksa vaivaa, sen sanon.

On tullut muuten käveltyä paljon viikon aikana. Ja kannettua painavia esineitä. Ajattelin että nyt kun ei ole pyörääkään, niin pitää sitten juosta. Ei kai nyt helvetti kukaan jaksa kävellä kaikkialle, se on niin tylsää! Hankin toki kuukausikortin julkisiin kulkuneuvoihin 3800 forinttia (~14€), koska en ole täysi ääliö.

i

Yliopisto

Kävin yliopistolla tiistaina. Humanistisen tilat olivat aivan keskustassa, hienolla paikalla kerrassaan, vanhassa talossa. Humanistisen tiedekunnan kansainvälisen toimiston löysin puolen tunnin harhailun jälkeen vaikkei talo oikeastaan ollut kovin iso. Tai ainakaan se ensimmäinen kerros, jossa haahuilin. Menin huoneeseen, jonka vieressä luki, unkarilaiseen tapaan sukunimi ensin, Balaci Sándor, International Relations Office tai jotain sinne päin. Olin käynyt Sándorin, tai ehkä kuitenkin kutsun häntä Balaciksi, koska emme ehkä ole aivan sinutteluväleissä, kanssa olin käynyt sähköpostikeskustelua siis, anteeksi tämä englantilainen lauserakenteeni, olen kirjoittanut monta kaunistelevaa sähköpostia. Ei olisi pitänyt mennä se pipo päässä sisään. Ei, vaikka kiva pipo onkin. Tai symppis. Ehkä Sándor ei vaan pidä ihmisistä, joilla on symppispipot, tai sitten se saattoi olla myös se, etten ollut hoitanut asoitani aivan hänen standardiensa mukaisella tasolla, mitkä ne sitten ikinä olivatkaan. Keskustelun sävy oli alusta asti ei-leppoisa. Balaci kysyi ”Minkä laitoksen opiskelija olet?” ”The Department of Hungarian Culture and Literature”, vastasin, sillä keskustelu käytiin englanniksi. ”Do you already have an apartment.” ”Yes, I do.” ”Okay... Have you contacted Mr. This and That?” ”No, I’m afraid I haven’t.” Tai jotain sinne päin, en ole kovin hyvä muistamaan keskusteluja, mutta sen muistan, että tämän jälkeen hän vastasi: ”And you’re here [in Hungary] anyway.” Se kuulosti jotenkin aika draamattiselta. Onnistuin onneksi pysyttelemään ruumiini ulkopuolella ja olemaan tuntematta häpeää tekemättömistä asioista. Hänen sävynsä nimittäin antoi ymmärtää, että minun olisi pitänyt ottaa heihin yhteyttä. Sitten hän pyysi minua täyttämään ilmoittautumislomakkeen kolmatta tai neljättä kertaa ja kun olin saanut sen tehtyä, hänen sävynsä oli hieman suopeampi. Ehkä hän laski kymmeneen. Egy, kettö, harom... Täytin vielä joitakin papereita ja kun kävi ilmi, etten ollut myöskään hakenut mentoria (en tietenkään, kyllähän mää nyt pärjään!) hän vastasi ”So, you didn’t do that either.”

Viimeinen osa keskustelusta, jonka muistan oli kun hän kysyi, että mitähän ajattelin sitten tehdä, jossen satukaan saamaan tarvittavia kursseja kasaan, suurin osa kun on unkarin kauniilla kielellä. Vastasin: ”Well, then I guess I’ll have to learn Hungarian pretty fast.” Hän ei nauranut. En tiedä naurattiko minuakaan.

Kävi siis ilmi, että opiskeluaikani Unkarissa saattaisi loppua varsin lyhyeen, mikäli en saisi hoidettua asioitani kuntoon. Siis: Ottaisi selvää millä laitoksella olen, valitsisi kursseja, toivoisi, että kurssit löytyvät tosiaankin englannin kielellä, mikä ei todellakaan ole missään nimessä itsestään selvää. Unkariahan olen käynyt yhden kurssin, joten sillä opiskelu voisi olla hieman, öh... problematic as the french say.

Samana päivänä, ennen kuin siitä tuli ilta ja sen jälkeenkin kävelin (lue: harhailin) lähes yhteen putkeen seitsämän tuntia (polvea särki jo neljän tunnin jälkeen) ja rikoin kaljan marketissa juuri kun olin maksanut ostokseni. Myyjä näytti juuri niin tympääntyneeltä kuin asiaan kuului.

i

Opiskelu (olematon, tähän mennessä)

Suurin, ainakin tähän asti tarinaa suurin, möhläykseni/löytöni/asia, jonka olisi todellakin voinut selvittää jo kaaauan sitten, oli kuitenkin se, kun torstaina sain tietää, etten opiskelekaan humanistisessa vaan sosiaalitieteiden tiedekunnassa. Laitokseni ei siis ollutkaan Hungarian Culture and Literature, jos sellaista laitosta edes on, tai on ikinä ollutkaan muualla kuin mielikuvitusmaailmassani. No mutta hei, sepäs kiva! Eikun oikeesti on, koska olin koko ajan yrittänyt päästä opiskelemaan sos.tieteiden tiedekuntaan, sillä kaikki itseni kannalta järkevät kurssit olivat siellä. Ei enää amerikankielistä kirjallisuutta, unkarilaista filologiaa, taidehistoriaa tai mitään muutakaan humanistista plörönlöröä, täältä tullaan sosiaaliTIEDE! Varmoja totuuksia ihmisistä! Tiedettä kovalla T:llä ja aivan helvetisti esitäytettyjä kyselylomakkeita.

Tähän tarinaan tulee varmaan jatkoa myöhemmin, sillä en tosiaan tiedä miten tämän jutun kanssa käy. Luultavasti opiskelen onnellisena kulttuuriantropologiaa tai jotain sitä muistuttavaa täälläoloaikani. (Ainakin word hyväksyi tuon yhdyssanaksi.) Balaci ei jostain syystä ollut pahoillaan, kun ilmoitin subjektiivisesta näkökulmastani emämunauksen mittasuhteet omaavasta emämunauksestani hänelle. Sitä vastoin hän oli hyvin myötätuntoinen: ”I understand your situation. I will direct you to my colleague, she’s the most helpful person!” Niinpä niin. Päästiinpähän sustakin. Tunne on kuule molemminpuolinen Balaci!

Ei vaan. Mukava heppu. Dramaattisuuden nimissä piti vähän liioitella tota meidän, mun ja Balacin ikuista kinastelu-, love and hate–tyyppistä suhdetta.

Tämän kerran opetus. Mikäli tahdot kovasti lähteä vaihtoon, mutta et ole aivan varma pärjäätkö siellä, kun olet kerran moinen ääliö – älä huoli, täällä on yksi paljon suurempi jo Unkarissa ja sillä menee ihan hyvin!

i

PS. Juokseva nainen korkkareissa kapealla kujalla kuulostaa vähän kengitetyltä hevoselta.