Pálinkás jó reggelt!

Seuraa varoitus. Luvassa jälleen ylipitkä blogipäivitys. Muistakaa, kaikkea ei tarvitse lukea kerralla. Ei makeaa mahan täydeltä. Ei tippa tapa.

i

Nyt ymmärrän minkä takia ihmiset eivät yleensä jaksa päivittää blogejaan. Se on piru vie työtä, eikä siitä makseta palkkaa, paitsi joillekin naurettaville aivopestyille teini-ikäisen aivot omaaville "muotiblogien" kirjoittajille a.k.a. pissiksille, joiden koko elämä pyörii oman itsensä ympärillä ja muodin, joka vasta naurettavaa onkin ja kuitenkin pukeudun itsekin vaatteisiin, jotka ovat tällä hetkellä muodissa, mutta onko minulla oikeasti vaihtoehtoa, kun kaikki vaatteet kaupoissa ovat osa tätä samaa rahataloutta ja muoti onkin oikeastaan vain yksi välttämätön seuraus tästä kulutuksen itsetarkoituksellisuudesta ja onaniasta, enkä minä sitä paitsi halua mihinkään rumiin hippihamppuihin pukeutua!

Katsoin tässä vähän aikaa sitten Zeitgeist videon, joten näen joka puolella vain pankkeja ja kapitalismia. Mutta älkää silti luulko, että tämä kaikki olisi vain tylsämielistä ironiaa. Kyllä minä ihan aikuisten oikeasti olen sitä mieltä, että meillä voisi olla aivan helvetin paljon parempi talousjärjestelmä käytössä. Ai mikäkö? En kerro. Ota itse selvää asioista. Ai miten niin en tiedä, vittu tiedänpäs. Homo.

Se minun täytyy vielä tähän alkuun sanoa, että jostain helvetin huonosta syystä kommentointi ei toimi minun koneellani/selaimessani ja kyllä olen yrittänyt päivittää kaikki jutut. Joten haluaisin käyttää tämän tilaisuuden kiittääkseni kaikkia teitä hanimussukkaisia, jotka olette vaivautuneet kommentoimaan. Kommentteja on oikeasti tosi kiva lukea, joten kiitos kova ja älkää peljätkö, että kommenttinne olisivat tyhmiä tai mitään muuta vastaavaa, vaikka ekassa merkinnässäni sanoinkin, että älkää kommentoiko tyhmiä juttuja. Olin silloin nuori ja tyhmä enkä tiennyt mitä kirjoitin, herra armahda!

i

Paljon on vettä virrannut Gangesissa sitten viime päivityksen. Dunassa myös, vaikka vielä pari viikkoa sitten näytti siltä, että se voisi melkein jäätyä. Nyttemmin sää on hieman lauhtunut. Luntakaan ei ole enää niin paljon, että kengät kastuisivat. Kengät eivät kastu senkään takia, että ne ovat uudet. Vanhat kastuivat niin monesti, että ne alkoivat muistuttaa enemmän omavaraista ekologista ympäristöä kuin jalkinetta. Sain myös kuulla Entry Campilla, josta lisää alempana, että kenkäni "Fankadelicit" on nimetty unkarilaisen räppärin "Fankadelicin" mukaan. En tiedä kuka tämä tyyppi on, mutta mentorien virallinen bilettäjätyyppi, joka ei erityisemmin pidä räpistä sanoi, että "He's one of the good guys". Joten uskon häntä.

i

Opiskelu

Kurssivalinnassa käytin kriteerejä, joita jokainen kunnianhimoinen ja itseään arvostava opiskelija käyttäisi. Kellonaikaa (ei aamutunteja, ei pysty), paikkaa (noin kaukana!? Come on!) ja opintopistemääriä. Hyvä on, viimeistä minun ei tarvinnut käyttää, koska vaihtarit saavat kaikista kursseista joka tapauksessa 5 pistettä. Kurssin nimellä oli toki myös jonkin verran vaikutusta – samoin opettajan. No ei, mutta vakavasti puhuen opiskelu täällä on ollut erittäin hauskaa sen melkein kaksi viikkoa, mitä olen tähän mennessä opiskellut. Proffat ovat erittäin keskustelevia, kaikki paitsi yksi, joka lähinnä puhuu itsekseen, useimmat asiat vieläpä kahteen kertaan. En ole varma ovatko kurssit seminaareja, sillä Unkarissa seminaareja ja massaluentoja ei erotella toisistaan kurssin nimessä, mutta sanoisin, että ne ovat lähempänä seminaareja, kuin niitä luentosarjoja, joihin olen tottunut Suomessa. Tiedättehän, professori puhuu luokan edessä itsekseen ja kysyy noin kerran luentosarjassa, mitä mieltä opiskelijat ovat jostain asiasta vain saadakseen vastaansa äärimmäisen hiljaisuuden ja oppilaiden - anteeksi opiskelijoiden, mehän olemme yliopistossa, mukamas, hahahahaa - poispäin kääntyneet katseet. Suomessa ei vastata. Se ei vain kuulu asiaan.

Olenkin ollut jopa hieman yllättynyt kun eivät opiskelijat täälläkään ole ensimmäisenä toitottamassa mielipiteitään. Olen melko varma, että se johtuu siitä, ettei kursseilla ole yhtään amerikkalaista tai brittiä. Kohteliaasti sanoen itsensä ilmaisemisen kulttuuri näissä maissa on hieman erilainen, varsinkin Amerikassa, voi luoja. Opettajan kysyessä jotain ei kuitenkaan koskaan käy niin, että ihmiset alkaisivat katsella poispäin. Tietenkin toiset oppilaat (krhm) ovat enemmän äänessä kuin toiset, mutta sehän on vain luonnollista. Katsokaas kun, joitakin meistä vain on siunattu korkeammalla ymmärryksen tasolla kuin muuta rahvasta, hah.

i

Entry Camp

Mistä aloittaisin? Vaikkapa alusta. Viime viikonloppuna järjestettiin uusille vaihtareille "Entry Camp" niminen tapahtuma, jonka tarkoituksena oli ilmeisesti tutustuttaa uudet opiskelijat unkarilaiseen juomiskulttuuriin. Päivällä oli tutustumisleikkejä, jotka totta puhuen vaikuttivat enemmän tekosyyltä tarjoilla Pálinkaa. Päivällä oli myös lounas, joka oli tunnin myöhässä, kuten kaikki muukin ohjelma. Odottelu oli siis myös merkittävä ohjelmanumero viikonlopun aikana. Leirillä oli mentorit mukaan lukien noin pari-kolmekymmentä ihmistä.

Illalla olikin sitten kunnon kemut. Tunnelma oli välitön, humala väistämätön, vain muutama ihminen päihtymätön poislukien minut totta kajstenvall. Pääasiassa viinan ja kofeiniin vaikutuksella tanssin koko yön kuin pieni eläin. Tanssiminen ei ole ollut yhtä hauskaa piiitkään aikaan! Olin käytännössä transsissa! Kyllä se kuulkaa niin vaan on, että tanssiminen selvinpäin ei vain ole yhtä kivaa kuin vaikutuksen alaisena, ei todellakaan! Selvänä on vaikea päästä samanlaiseen tilaan, jossa samaan aikaan tanssii vain itselleen hyvin tietoisena kehostaan, mutta kuitenkin jollain tapaa oman itsensä ulkopuolella. Sitä on hyvin vaikea selitää ihmiselle, joka ei ole sellaista kokenut. No tanssin minä paritanssiakin jossain vaiheessa, mutta siltä kohtaa muistikuvani ovat harmillisen hataria. Olin nimittäin ihan hyvä, sikäli kuin muistan. Jossain vaiheessa minun piti myös levähtää hetkinen sängyn puolella, mutta sehän on ihan ymmärrettävää kun kovasti tanssii, eikö niin? Toinen syy tähän saattoi olla juomapeli nimeltä "Buffalo". Kertoisin teille mielelläni säännöt, mutta sitten teidän täytyisi olla mukana tässä pelissä koko elämänne loppuun asti, ja kuten varmasti ymmärrätte, en voi mitenkään ottaa sellaista kontolleni.

Totta kai juhlissa tuli myös puhutta monen ihmisen kanssa, erittäin kiihkeästikin, kuten humalassa on tapana. En kuitenkaan tarkoita agressiivista. Keskustelin musiikista portugalilaisen jätkän kanssa, joka osasi puhua amerikkalaisella ja brittiläisellä aksentilla, fiksu tyyppi muuten, psykopaateista yhden mentorin kanssa, korruptiosta sen bilettäjätyypin kanssa, taisi olla Victor nimeltään... Mutta eniten puhuin kuitenkin ihan vain silkkaa ja puhdasta paskaa. Sellaista, mitä nyt humalassa tulee puhuttua, kun yrittää tutustua ihmisiin ja olla hauska koko ajan. Eikä se aina onnistu.

Illan suurin tragedia oli kun tupakat loppuivat. Eikä niitä saanut mistään! Jonkun tyypin piti tulla tuomaan lisää, mutta eipä näkynyt. Nyt kun sitä ajattelee, niin koko tämä tarina "tyypistä, joka tuo mukanaan tupakkaa" oli luultavasti pelkkä myytti, jonka tarkoituksena oli pitää mielemme korkealla, kunnes olemme niin humalassa, ettemme enää välitä. Ja jos todella näin oli, niin suunnitelma onnistui täydellisesti.

Aamu tuli huoneeseemme siivoajan muodossa. Liian lyhyet yöunet ja aamupala tekivät kuitenkin tehtävänsä ja saimme kaikki sielumme ja ruumiimme kutakuinkin samaan astiaan. Aamupalan jälkeen jotkut hullut, itse asiassa suurin osa, halusi lähteä "pienellä kävelylle" luontoon. Siitä vaan, minä äänestän jaloillani, jalat sohvalle ja pian Victor - toinen, jonka mielestä aamureippailu ei kuulu asiaan tällaisena päivänä - toikin eteemme pullon Pálinkaa. En tiedä missä hän oli sitä säilyttänyt, sillä luulimme, että kaikki viina oli loppu. Että Pálinkas jo reggelt vaan sullekin. Victor perusteli aamusnapsia jotenkin maksan ja pernan toiminnalla tai emminämuista, mutta se kuulosti tarpeeksi typerältä syyltä minulle. Junassa juttelin vielä kahden puolalaisen tytön, Katyn ja Magdan kanssa (Magda on yleensä ollut hiljainen tyttö, mutta nyt hänkin oli selvästi hyvällä tuulella ja osallistui keskusteluun) ja Katy, joka harrastaa tanssia, oli sitä mieltä, että olin tanssinut hyvin! Hauskasti, mutta hyvin. En voinut uskoa häntä. Tai siis - tietysti olen itse sitä mieltä joskus tanssiessani että "vittu mä oon hyvä", mutta on aina kiva kuulla jotain sellaista jonkun muun suusta. Kotiin päästyäni en pystynyt enää edes nousemaan tuolilta. Jouduin lähes konttaamaan vessaan. Niinpä käytin ajan hyödykseni ja aloin taas tehdä musiikkia. (Kohta teen uuden artistin myspaceen niin pääsette kaikki maallikot kuuntelemaan, että mitä se mussiikki on. Ja kiitti kovasti Laksa fruitysta! Pienen säätämisen jälkeen se toimii suurimmalta osin. Jotkut pluginit vaan bugaa.)

i

Juokseminen

Olen kaiketi onnekas kun pidän juoksemisesta. En pitkien matkojen, mutta spurteista sitäkin enemmän. Juoksemista on nimittäin tullut harrastettua. On olemassa sellaisia tapoja, jotka kuolevat hitaasti. Yksi sellainen on ylimielinen suhtautumiseni henkilökohtaisen spatiaalisen liikkeeni mahdollisuuteen suhteessa vääjäämättömään temporaalisen liikehdintään. Hih hih. Siis kuinka paljon aikaa tarvitsee ehtiäkseen, sanotaan, yliopistolle. Vastaus: Enemmän, kuin mitä minä siihen varaan. Niinpä ensimmäisen kerran etsiessäni sosiaalitieteiden tiedekuntaa, lähdin tuntia ennen matkaan, ilman että tiesin oikeastaan minne olin menossa. Lopputulos, paljon juoksemista. Juoksin Petöfi sillankin yli vaikka vieressä ajoi ratikka. En oikein tajua miksi. Kai ajatteluani ruokki epäluottamukseni julkisia kulkuneuvoja kohtaan. Ajattelin myös että en voi tietää missä ratikka pysähtyy, joka on totta sinällään, mutta totta on myös se, että niitä pysäkkejä on joka pirun välissä. Sittemmin olen siirtynyt käyttämään myös ratikkaa. Busseihin en vieläkään koske, ellei ole pakko.

i

Muuten elämä täällä kulkee oikein hienosti. Paljon jäi taas sanomatta, mutta on kovin vaikea yrittää mahduttaa kaikkea kokemaansa edes kymmeneen merkintään. Elämä on niin ihmeellistä. Eikun ihan oikeasti. Joka päivä näkee niin paljon, että ei voi muistaa kaikkea edes illalla nukkumaan mennessä. Sen takia olen ottanut tavakseni kirjoittaa kännykkään pieniä muistutuksia joistakin ajatuksista... Suurimmaksi osaksi kuitenkin ne ovat silkkaa sontaa. Esimerkki: "Taskut, mikä hieno keksintö! Mihin ihmiset ennen laittoivatkaan kätensä, kun eivät tienneet mitä niillä tehdä." Mitä tuollaisella nyt tekee!? Toinen on vähän parempi: "Näin ratikassa miehen, joka näytti aivan siltä tyypiltä pilailulaseista. Siis ne sellaiset pilailulasit, joissa on kiinni muovinen punertava nenä ja niiden alla viikset"...

i

Ps. Sain selville, mitä ne "hiiret" olivat. Ne tai siis se oli ääni, joka johtui siitä, että tapetin liimaus meinaa pettää nurkasta ja ääni kun tapetti pikkuhiljaa irtoaa seinästä kuulostaa todellakin aivan hiirien rapistelulta. So I'm not a crazy person after all!

Pahuksen hiiret!

Nukuinpas muuten aivan helvetin huonosti viime yönä. Onkohan tosin soveliasta kiroilla täällä, kun yliopistolla on linkki tähän blogiin ja kaikkee? Siitä vaan, maitopoika! Eihän tätä kukaan lue. Nimeä yks ihminen, joka on joskus lukenut jotain mitä yliopiston sivuilla lukee! Niinpä, et pysty! Sitä paitsi Suomi on vapaa maa! Vapaa maa! Kumma kyllä tuota fraasia kuulee vieläkin joidenkin suusta. Miten niin vapaa maa? Mitä helvettiä se edes tarkoittaa!? Oi, anteeksi kieleni.

Kuvittelin yöllä että talossa on hiiriä. Ei tämä mikään uusi talo ole, mutta ei täällä todellakaan mitään hiiriä ole! En tajua mistä sain senkin päähäni. Kuulin kyllä jotain ääntä, mutta luultavasti se oli lämmitin. Tietenkin rupesin yöllä miettimään miten saisin ne tapettua, hiiret. Pitäisikö minun soittaa johonkin tuholaispalveluun? Entä vuokraemäntä, tietääkö hän edes sanaa hiiri englanniksi? Ei varmaan, pitäisiköhän minun matkia hiiren ääntä puhelimessa? Typerää. Tällasin aatoksin valvoin pari tuntia ja juuri kun olin nukahtamassa uudestaan minulle tuli joku halvatun unihalvaus ja luulin, että sydämeni pysähtyy. Noin on käynyt niin monesti, että tiedän, ettei se oikeasti pysähdy. Mutta kyllä se jotenkin ikävältä tuntuu.

Kämpästähän voisin puhua muutenkin nyt samalla. Tämä on tosiaan ihan kiva 40 neliön kämppä, eli tuplasti isompi kuin vanha ylioppilaskylän luukkuni. Hyvä puoli siinä, että vuokrasin talon matkatoimistolta on, että asunto on valmiiksi kalustettu. Ei tarvitse metsästää kattiloita tai patjaa jostain Plaza Arenalta. Siinä vasta muuten paikka, voi jumalauta! Oikea helvetti, ja tällä kertaa kristillisessä mielessä. Aivan törkeän kokoinen laatikko tyhjällä tontilla, hieman syrjässä, aivan täynnä kauppoja. Oikein amerikkalaistyylinen ostosparatiisi (ilman kristillisiä viittauksia tällä kertaa). Julkisivu on valaistu törkein vaihtuvin värein, ja törkeä on muutenkin hyvä sana kuvaamaan koko hökötystä. Menin sinne kerran, läpi helvetin porttien, tehtävänäni löytää “mokkula”-tyyppinen nettiliittymä. Puoli tuntia sai sitäkin vodafonen liikettä etsiä. Mietin tuohon porttolaan, tuohon huorataloon, jossa myytävänä on muutakin kuin naisen ruumis, koko ihmiskunnan arvokkuus ja kaikki hyvä, niin tuota sinne mennessäni että: Tällaisestako me haluamme, että meidän aikamme ihmiset muistetaan? Vaikka tuskinpa sellaisia on mietitty rotiskoa rakentaessa. Kuhan vähän fyrkkaa sais, työmiehet ovat ajatelleet - ja pillua.

i

…Niin siitä kämpästä vielä. Että kiva on. Vähän tulee neuvostoajat sisätiloista mieleen, mutta minusta se on ihan kodikasta. Lämmittimiä on vain yksi, mutta sentään se on tehokas, riittää koko kämpään. Mitä nyt vessa on vähän viileä. Kuuma vesi on sitä lämmittimen läpi mentyään, joka sekin toimii mainiosti ja kaasulla. Minulla on myös kylpyamme. Mahdun sinne joko istumaan, niin että rintakehä ja siitä ylöspäin jää paljaaksi, tai sitten veden alle niin, että jalat ovat ilmassa. Näitä kahta asentoa kun vuorottelee niin saa mukavan kylpykokemuksen. Vedenkeitin ansaitsee myös maininnan, sillä se on epäilemättä tehokkain vedenkeitin, minkä ihmiskunta on kuunaan nähnyt. Keittää puoli litraa noin puolessa minuutissa! Jos vain CIA saisi sen käsiinsä... Telkkari löytyy myös, mutta kuva on huono, johtuu kuulemma antennista. Unkariksi dubatut amerikkalaiset sarjat eivät myöskään ole minun teemukini. Minun on se valkoinen, pieni. Ei kovin hyvä teemukiksi, mutta muitakaan ei ollut. Muistin onneksi ostaa hunajaa! Sitä myytiin joko kilon tai puolen kilon lasipurkissa. Molemmat olivat liian isoja, mutta pakko oli jotain saada. Voisinkin tästä mennä laittamaan vähän aamiaista, kun ajatukset riistäytyvät näemmä lopullisesti hallinnasta.

Budapestin loska

No niin. Ensimmäinen epävirallinen Erasmus tapaaminen ei olisi voinut mennä yhtään paremmin kuin se meni. En ole varma oliko äsköinen sarkasmia vai ei, mutta oli se sitä tai ei, niin tarkoitan mitä sanoin yhtä lailla.

Ilta oli loistava! Yllätyksekseni minulla ei ollu mitään vaikeuksia olla oma itseni illan aikana. Muut opiskelijat olivat, totta vie, tavallisia ihmisiä, mikä tietysti näin kirjoitettuna kuulostaa aika typerältä, mutta elettynä elämänäni se oli hyvin yllättävä uutinen. Kontaktini vaihtareihin Suomessa ovat olleet hyvin vähäiset ja minua on aina ahdistanu se, että minun on täytynyt (vähintään omassa päässäni) olla joku helvetin valtaväestön edustajana, hiljainen suomalainen. Nyt kun kaikki olivat eri puolilta Eurooppaa sain vain olla yksi heistä. Ja olinkin mielestäni varsin mukava ja seurallinen tyyppi jostain kummallisesta pienestä maasta, josta muut tiesivät hyvin vähän, mutta silti enemmän kuin minä esimerkiksi Bulgariasta. (Toinen Bulgarialaisista tytöistä näytti muuten ihan ”Sex in the city”n Charlottelta. Siis i-han!)

i

Kahvila

Tapasimme Burger Kingin edessä, josta menimme johonkin kahvilaan. Ensivaikutelmat ihmisistä olivat ihan hyviä, toiset olivat puhelaampia kuin toiset, mutta käytännössä kaikki puhuivat ymmärrettävää tai ”jopa” hyvää englantia. ”Jopa” siksi, että tietenkin suomalaisena oletin puhuvani parasta englantia... en ole varma siitä. Puhuin baarissa toisen bulgarialaisen kanssa – kaikki olivat muuten tyttöjä paitsi ranskalainen kaveri, joka oli ihan mukava sitten kun hänen puheestaan alkoi saada jotain selvää. Kahvilasta lähdimme kaduille hortoilemaan Budapestin räntäisille kaduille. Francesca, italialainen, joka toimi turistioppaanamme, johdatti meidät johonkin yökerhoon, joka oli aivan täynnä jo kymmeneltä. Siellähän se todellinen tutustuminen tietysti alkoi. Totta kai minun piti juoda muutama olut enemmän kuin muiden ihan vain osoituksena kansamme ikiaikaisesta kulttuurista. Opin sanomaan kreikan slangilla ”oon vitun kännissä” ja ”oon hieman kännissä, mutta en liian kännissä, etten ymmärtäisi, mitä ympärilläni tapahtuu”. Kreikkalaiset olivat muutenkin hauskoja ja puhuivat täydellistä englantia. Samoin kuin puolalaiset, yllätyksekseni. Ja italialainen. No, ranskalainen ei ihan, mutta kieli oli suurehkolta osin ymmärrettävää. Ketäs muita siellä vielä oli... Toinen italialainen, joka ei oikeastaan puhunut, kolmas puolalainen, joka myöskin oli hiljaisempaa tyyppiä. Ja olikohan siellä vielä neljäs puolalainen.

i

Baari

Baari oli tosi siisti! En muista nimeä, olisikohan ollut Instant, muistinpas, mutta en ole kyllä ollenkaan varma oliko tuo baarin nimi, vaiko esimerkiksi sana jossain mainoksessa. Baarissa oli kaloja katon rajassa, oikea parvi. Katon raja tosin oli kahden kerroksen korkeudessa, ikään kuin sellaisessa sisäpihassa. Joo, en edes yritä selittää. Nyt tajuan miten perseestä on varmaan kirjoittaa paikkojen kuvailua romaaneihin. Joka tapauksessa kaksi kerrosta, hyyyyvin paljon ihmisiä, kalja oli halpaa ja puhuimme mm. kielitieteestä ja perseistä.

i

Seikkailu viidennessä kaupunginosassa

Joka tapauksessa, hauskaa oli, kuppia nosteltiin ”Kippis!” ja ”Stål” (ei, paikalla ei ollut ruotsalaisia, muita kuin minä, that is) kaikuivat tavanomaisempien prostien ja egészségedre:jen lomassa. Niitä muita en voi millään muistaa juuri nyt. Jossain vaiheessa päätimme lähteä ranskalaisen luo jatkoille! Mahtava idea, tuumimme kaikki. Otimme kimpsumme ja kampsumme ja suuntasimme Budapestin vihamieliseen, kuten vielä on paljastuva, ilmastoon. Kaikilla oli nälkä, joten päätimme mennä supermarketiin. Sellainen löytyikin tuota pikaa ja sen sisältä jos jonkinlaista särvintä ja survointa ja tietenkin alkoholia. Yllätykseksemme alkoholia ei kuitenkaan saanut ostaa kyseisestä kaupasta. Paikallinen unkarilainen randomhenkilö sivisti meitä, että alkoholia ei saa ostaa tähän aikaan kuudennesta kaupunginosasta, mutta sitä saa sen sijaan ostaa viidennestä.

Niinpä minä kunnon partiolaisena, kuten aina pahus vie, päätin ilmoittautua vapaaehtoisesti 1100-lukujen ristiretkien hengessä hakemaan tuota kauan kaivattua alkoholia tarunhohtoisesta viidennestä kaupunginosasta, joka oli tossa ihan lähellä noin kun meet vähän matkaa suoraan. Ja niinpä minä lähdin juoksemaan tuonne lähelle suoraan vähän matkan päähän minkä kintuistani pääsin. Suurelta osin näyttääkseni muille, että minusta on siihen ja millainen jalo luonne olenkaan. Ja niin oli, että alkoholia suorastaan jaettiin ilmaiseksi kaikille niille, jotka osasivat sitä tuohon kellonaikaan tuosta paikasta etsiä. Myytiinkö kaupassa ylipäätään mitään muuta? Ehkä sipsejä. Ostin kaksi painavaa kassia ja päätin lähteä takaisin. Ja lähdinkin. Kävelin vähän matkaa, sitten juoksin. Kun väsyin kävelin taas ja sama toistui. Jostain kumman syystä en kuitenkaan löytänyt ystäviäni. Mihin he olivat oikein voineet mennä? Olivatko he menneet kenties sisälle johonkin baariin sadetta pakoon? Tai ehkä en vain ollut juossut tarpeeksi kauas... Tai mikä pahempaa, olin juossut liian kauas! Kyllä, nyt minä varmasti olin jo juossut liian kauas: ”En muista tuota hotelli Hiltonia! Enkä tuota risteystä.” Juuri sillä hetkellä. Sillä simenomaisella hetkellä sieluuni pääsi pieni epätoivon hitunen, ja se hitunen oli riittävän suuri, jotta siitä kasvoi... no, suurempi... pala... nen. Epätoivoa. Niinpä käännyin takaisin ja lähdin juoksemaan. Ei jumalauta, miksen mä voinu ottaa niiden numeroja ylös? Tai edes sen kadun nimeä!? Eikö se nyt olis vittu ollut vähintä mitä typerämpikin idiootti voisi tehdä? Eikö!? Vitun ääliö. Ja vitun paskat muka-kaverit kun ei oottanu mua. Voi jumalauta. Oo tottunu vittu tällaseen säähän, minä niille paskat säät ja tuulet näytän. Mihini vittuun ne oikein muka meni? Onko tää ees oikea katu!? Jne, yms, tiedättehän.

Jos olen joskus sanonut pitäväni lumesta, en ole valehdellut, olen vain ollut väärässä. Budapestin loskassa kävely oli aivan per...hanan kivaa. Totta kai minä tykkään lumesta, olen talven lapsi! Kaiken rehellisyyden nimissä se oli kyllä loskaa ja siitä en pidä.

Jossain vaiheessa päätin ottaa taksin, mutta eihän sekään auttanut. Ajeltiin sinne, ajeltiin tänne, sillä hetkellä hyvin huonon englantini kanssa, taxikuskin pyyteettömän hyväsydämisyyden siivittäminä. Mies ei ottanut minulta edes rahaa matkan päätyttyä! Eikä seuraavakaan taksikuski! Ja kun isäni oli vielä sanonut ennen matkaa, että noissa maissa taksibisnes on lähellä järjestäytynyttä rikollisuutta! Järjestäytynyttä hyväsydämisyyttä ja pyyteettömyyttä jos minulta kysytään!

i

Lopun saivatkin sitten kaikki onnekkaat lukea facebookista.

”Okay guys! I'm such a fucking moron! Please forgive me! This will be the last time I'll be playing the booze messaiah ever again I promise! At least without a map or somebody's phonenumber... (God I wish I had had somebody's number just now...) I hope you weren't too worried for me!! 'Cause I was. A bit. At some point.”

Ja

“I know this isn't much of a way of making it up but... I still have the booze! :DDD And I would like it very much if all of you would care to join me and drink them up some beautiful day in the near future? Yes?”

i

Loppuun haluaisin vielä sanoa, että tuskin mitään näin typerää voi tämän matkan aikana enää tapahtua. Joten jos haluatte nauraa jonkun kustannuksella tai etsitte muuten vain halpaa hupia, niin kannattaa laittaa vaikka radio päälle tai jotain.

Aloita tästä

Tarkoituksenani ei ole, eikä ole missään vaiheessa ollutkaan kirjoittaa mitään ääliömäisyyksillä ja typeryydellä kerskailevaa gonzoblogia. Enkä aio kirjoittaa sellaista nytkään. Sellaisenkin kirjoittaminen olisi kyllä hyvin mahdollista ensimmäisen viikon tapahtumien perusteella. Mutta aikahan sen näyttää minkälainen tarina tästä muodostuu. Tai siis minä muodostan, eihän tätä mikään henkiolento kirjoita, vaan kasa luuta, verta ja kiinteitä lihaksia, ei kuitenkaan tässä nimenomaisessa järjestyksessä. Tästä eteenpäin, kuten kyllä tähän astikin, kirjoitan puolesta vuodestani Unkarissa mitä muistan ja viitsin ja te sitten luette tai ette lue, mutta mikäli luette niin saatte luvan kommetoida. Kuulosti hieman käskyltä. No sanotaan, että teillä, tai siis sinulla, ellei kyseessä sitten ole kuninkaallinen, on lupa kommentoida. Paitsi jos kommentoitte jotain typerää. Silloin on ehkä parempi, ettette kommentoi. Muussa tapauksessa tehkää se, sillä se on helppoa nykyään kun ei tarvitse itse nuolla edes kirjeitä kiinni, sillä tietokone on ohjelmoitu tekemään se ja tuhat muuta asiaa puolestanne.

No niin. Ensimmäinen kappale varmaan karkoitti kaikki, joita ei liikaa kiinnosta mitä minulle kuuluu. Totta puhuen, en minäkään jaksa teidän blogejanne lukea.

i

Matka

Matkustaminen on ihan miellyttävää. En kylläkään juuri pidä siitä, että ahtaissa tiloissa joutuu puhumaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Siinä on jotain kiusallista. Onneksi lentokoneessa kukaan ei halunnut jutella minulle, luultavasti koska tulivat Suomesta ja olivat jo oppineet täkäläisille tavoille. Tai sikäläisille, täällähän minä olen. Yöllä Gatwickin lentokentällä heräsin siihen, että intialaisen näköinen täti käski minua menemään yläkertaan nukkumaan. Siellä olikin penkkejä vaikka muille jakaa! Jos vain olisin saanut tietää tästä jo ennen kuin olin etsinyt pari tuntia itselleni unisijaa ja sellaisen löydettyäni nukkunut kelvotonta koiranunta kummallisissa asennoissa, joiden seurauksena niskani kipeytyivät ja sukkani hikosivat märiksi.

Unkarissa matkustaminen oli jo hieman hankalampaa. Oli maanantai, olin hyvin väsynyt. Joku setä myi minulle lipun metroon, ilmeisesti lopulta vain 100 forinttia (40 snt) alkuperäishintaa kalliimmalla. Setäparka kun joutui sellaista työtä tekemään. En kuitenkaan luottanut tuohon hienoon ihmisparkaan sen vertaa, että olisin uskonut metron vievän keskustan suuntaan, kuten hän sanoi. Sen sijaan kävin kysymässä samaa asiaa teini-ikäiseltä kioskin myyjältä, joka ei osannut englantia Resu-Pekan (kuten tuon miehen jo nimesin) vertaa. Oikean aseman löydettyäni, kotiini oli melko helppo löytää. Ainut asia, joka vaikeutti kaupunkisuunnistusharrastustani oli se, etten oikein meinannut kehdata katsoa karttaa julkisesti. Kato kun muut ihmiset näkee. Olen sosiaalisesti hyvin herkkähipiäinen. En pidä erottumisesta. Enkä varsinkaan noloista tilanteista. Tämä voi olla joillekin ystävilleni yllättävää, sillä minulla on tapana sellaisiin joutua. No, jujuhan on toki siinä, että nolostua ei voi, jollei tajua hävetä. Ikävän usein tämä taktiikka ei kuitenkaan toimi. On helppoa olla pelle, jos on yleisöä, joka tietää paikkansa kuten se aina tekee siksi se on yleisöä. Ilman sitä, ei maksa vaivaa, sen sanon.

On tullut muuten käveltyä paljon viikon aikana. Ja kannettua painavia esineitä. Ajattelin että nyt kun ei ole pyörääkään, niin pitää sitten juosta. Ei kai nyt helvetti kukaan jaksa kävellä kaikkialle, se on niin tylsää! Hankin toki kuukausikortin julkisiin kulkuneuvoihin 3800 forinttia (~14€), koska en ole täysi ääliö.

i

Yliopisto

Kävin yliopistolla tiistaina. Humanistisen tilat olivat aivan keskustassa, hienolla paikalla kerrassaan, vanhassa talossa. Humanistisen tiedekunnan kansainvälisen toimiston löysin puolen tunnin harhailun jälkeen vaikkei talo oikeastaan ollut kovin iso. Tai ainakaan se ensimmäinen kerros, jossa haahuilin. Menin huoneeseen, jonka vieressä luki, unkarilaiseen tapaan sukunimi ensin, Balaci Sándor, International Relations Office tai jotain sinne päin. Olin käynyt Sándorin, tai ehkä kuitenkin kutsun häntä Balaciksi, koska emme ehkä ole aivan sinutteluväleissä, kanssa olin käynyt sähköpostikeskustelua siis, anteeksi tämä englantilainen lauserakenteeni, olen kirjoittanut monta kaunistelevaa sähköpostia. Ei olisi pitänyt mennä se pipo päässä sisään. Ei, vaikka kiva pipo onkin. Tai symppis. Ehkä Sándor ei vaan pidä ihmisistä, joilla on symppispipot, tai sitten se saattoi olla myös se, etten ollut hoitanut asoitani aivan hänen standardiensa mukaisella tasolla, mitkä ne sitten ikinä olivatkaan. Keskustelun sävy oli alusta asti ei-leppoisa. Balaci kysyi ”Minkä laitoksen opiskelija olet?” ”The Department of Hungarian Culture and Literature”, vastasin, sillä keskustelu käytiin englanniksi. ”Do you already have an apartment.” ”Yes, I do.” ”Okay... Have you contacted Mr. This and That?” ”No, I’m afraid I haven’t.” Tai jotain sinne päin, en ole kovin hyvä muistamaan keskusteluja, mutta sen muistan, että tämän jälkeen hän vastasi: ”And you’re here [in Hungary] anyway.” Se kuulosti jotenkin aika draamattiselta. Onnistuin onneksi pysyttelemään ruumiini ulkopuolella ja olemaan tuntematta häpeää tekemättömistä asioista. Hänen sävynsä nimittäin antoi ymmärtää, että minun olisi pitänyt ottaa heihin yhteyttä. Sitten hän pyysi minua täyttämään ilmoittautumislomakkeen kolmatta tai neljättä kertaa ja kun olin saanut sen tehtyä, hänen sävynsä oli hieman suopeampi. Ehkä hän laski kymmeneen. Egy, kettö, harom... Täytin vielä joitakin papereita ja kun kävi ilmi, etten ollut myöskään hakenut mentoria (en tietenkään, kyllähän mää nyt pärjään!) hän vastasi ”So, you didn’t do that either.”

Viimeinen osa keskustelusta, jonka muistan oli kun hän kysyi, että mitähän ajattelin sitten tehdä, jossen satukaan saamaan tarvittavia kursseja kasaan, suurin osa kun on unkarin kauniilla kielellä. Vastasin: ”Well, then I guess I’ll have to learn Hungarian pretty fast.” Hän ei nauranut. En tiedä naurattiko minuakaan.

Kävi siis ilmi, että opiskeluaikani Unkarissa saattaisi loppua varsin lyhyeen, mikäli en saisi hoidettua asioitani kuntoon. Siis: Ottaisi selvää millä laitoksella olen, valitsisi kursseja, toivoisi, että kurssit löytyvät tosiaankin englannin kielellä, mikä ei todellakaan ole missään nimessä itsestään selvää. Unkariahan olen käynyt yhden kurssin, joten sillä opiskelu voisi olla hieman, öh... problematic as the french say.

Samana päivänä, ennen kuin siitä tuli ilta ja sen jälkeenkin kävelin (lue: harhailin) lähes yhteen putkeen seitsämän tuntia (polvea särki jo neljän tunnin jälkeen) ja rikoin kaljan marketissa juuri kun olin maksanut ostokseni. Myyjä näytti juuri niin tympääntyneeltä kuin asiaan kuului.

i

Opiskelu (olematon, tähän mennessä)

Suurin, ainakin tähän asti tarinaa suurin, möhläykseni/löytöni/asia, jonka olisi todellakin voinut selvittää jo kaaauan sitten, oli kuitenkin se, kun torstaina sain tietää, etten opiskelekaan humanistisessa vaan sosiaalitieteiden tiedekunnassa. Laitokseni ei siis ollutkaan Hungarian Culture and Literature, jos sellaista laitosta edes on, tai on ikinä ollutkaan muualla kuin mielikuvitusmaailmassani. No mutta hei, sepäs kiva! Eikun oikeesti on, koska olin koko ajan yrittänyt päästä opiskelemaan sos.tieteiden tiedekuntaan, sillä kaikki itseni kannalta järkevät kurssit olivat siellä. Ei enää amerikankielistä kirjallisuutta, unkarilaista filologiaa, taidehistoriaa tai mitään muutakaan humanistista plörönlöröä, täältä tullaan sosiaaliTIEDE! Varmoja totuuksia ihmisistä! Tiedettä kovalla T:llä ja aivan helvetisti esitäytettyjä kyselylomakkeita.

Tähän tarinaan tulee varmaan jatkoa myöhemmin, sillä en tosiaan tiedä miten tämän jutun kanssa käy. Luultavasti opiskelen onnellisena kulttuuriantropologiaa tai jotain sitä muistuttavaa täälläoloaikani. (Ainakin word hyväksyi tuon yhdyssanaksi.) Balaci ei jostain syystä ollut pahoillaan, kun ilmoitin subjektiivisesta näkökulmastani emämunauksen mittasuhteet omaavasta emämunauksestani hänelle. Sitä vastoin hän oli hyvin myötätuntoinen: ”I understand your situation. I will direct you to my colleague, she’s the most helpful person!” Niinpä niin. Päästiinpähän sustakin. Tunne on kuule molemminpuolinen Balaci!

Ei vaan. Mukava heppu. Dramaattisuuden nimissä piti vähän liioitella tota meidän, mun ja Balacin ikuista kinastelu-, love and hate–tyyppistä suhdetta.

Tämän kerran opetus. Mikäli tahdot kovasti lähteä vaihtoon, mutta et ole aivan varma pärjäätkö siellä, kun olet kerran moinen ääliö – älä huoli, täällä on yksi paljon suurempi jo Unkarissa ja sillä menee ihan hyvin!

i

PS. Juokseva nainen korkkareissa kapealla kujalla kuulostaa vähän kengitetyltä hevoselta.