It's time to go, it's timetogoo...

Taas on pyörinyt kiviä Gangesissa jne. Blogi on kerännyt sen verran paljon huomiota tosielämän puolella - eli Facebookissa - että paineet tämän merkinnän kohdalla ovat kovat. No hyvä on, kaksi kehua sain kuukausi sitten, mutta ne lämmittivät sydäntäni erittäin paljon, kiitos! Lupasin samalla päivittää blogini toukokuun puolella, ja yritinkin, mutta sitten aika karkasi häkistään, jossa sitä säilytän muutaman minkin ja parin muun turkiseläimen ohella, sillä eihän sitä koskaan tiedä, ja lukitsi minut tilalleen sinne häkkiin. Kaksi viikkoa siinä sitten hujahti, enkä yhtäkään sanaa saanut kirjoitettua.

Totta puhuen en ole ollenkaan varma, jaksanko edes yrittää olla hauska tällä kertaa. Juttu kun on niin, että tällä hetkellä tuntuu oikeastaan aika surulliselta. Ensimmäistä kertaa täällä. Tähän asti on aina ollut tekemistä, nähtävää, kouluhommia, bileitä ja ennen kaikkea aikaa. Nyt aika on oikeasti loppumassa. Osa kavereista on jo lähtenyt takaisin (Katja, jos luet tätä niin mulla on sua ikävä!! Hyvää kesätyötä, koita nauttia myös vaikka oletkin jossain Suomessa!) ja suurin osa lähtee tämän kuun aikana. Se on surullista. Elämä johon olen tottunut, ja josta pidän erittäin paljon, on loppumassa. Olen kuin Aladdinissa se prinsessa siellä tiimalasissa ennen kuin Vesa-Matti Loiri tulee ja rikkoo sen ja kaikki hiekka valuu takaisin Saharaan ja sitten Aladdin ja prinsessa hyppäävät juuri sen ainoan ikkunan alle kun se torni vyöryy heidän ylitseen. En halua sitä. En yhtään.

Sanon tämän joka kerta, mutta tällä kertaa se on pakko sanoa. Anteeksi aivan ylipitkästä päivityksestä. En jaksa jakaa sitä enää pienempiin osiin. Varo pienten osien takertumista kurkkuun. Älä lue tätä kerralla ellet ole kokenut kirjallisuuden lukia. Ei vaan, lukija.

i

Koulu

Koulu, jota toisinaan kuulee myös yliopistoksi nimitettävän, loppui viime kuun puolivälissä. Sen jälkeen minulla oli vielä pari esseetä ja kielikoe. Kun menin viimeistä kertaa yliopistolle, tunne oli yllättävän haikea. Luentoni olivat keskimäärin ihan hyviä ja rakennuskin ihan miellyttävä. Tärkeintä oli kuitenkin, että siellä näki ihmisiä. Opiskelun ansiosta oli aina myös jotain tekemistä. Ja aikataulu. Päivien nimillä ja päivämäärillä oli merkitystä. Sen takia ihmiset kai haluavat töitäkin tehdä. Päivillä on joku syy olla torstaita tai maanantaita tai pikku-lauantaita. Koulun päätyttyä minun on ollut todella vaikea muistaa, mikä päivä milloinkin on tai miksi sillä on edes väliä. Onko sillä? Mutta rehellisesti sanoen, tällainen vapaus on myös aika tylsää... Vähän niinkuin penskana kesälomalla. Pari ekaa viikkoa oli ihan innoissaan, mutta sitten piti alkaa tosissaan keksimään tekemistä ettei tylsistyisi. En kuitenkaan sano että haluaisin takaisin opiskelemaan, ehei - tämä kai periytyy myös sieltä lapsuudesta. Vaikka kesälomalla olisi ollut kuinka tylsää, koulun alkaminen tuntui aina paljon pahemmalta kuin se tylsyys.

Vika tekemisen keksimisessä täällä on, että kaikki ovat nähneet jo lähes kaiken, mitä halusivat, eikä ketään enää juuri kiinnosta järjestää mitään. Itse en keksinyt muuta tekemistä, kuin lähteä Terror Házaan, joka on siis museo, missä esitellään kommunismin ajan hirveyksiä, kidutusta ynnä muuta. Menen sinne maanantaina. Toinen ja ehkäpä vielä tärkeämpi syy, minkä takia vapaa-aika ei tunnu läheskään niin hohdokkaalta kuin sen pitäisi, on se, että sää täällä on aivan. Perseestä. En edes muista milloin sade alkoi, ehkä silloin kun porukat tulivat käymään noin vajaa kuukausi sitten, hei äiti ja isi, mutta sen jälkeen sade ei ole tauonnut kahta päivää pidemmäksi aikaa kerrallaan. Ei minulla ole koskaan ollut mitään erityisesti sadetta vastaan, mutta en olekaan ennen joutunut helvetti soikoon asumaan Norjassa! Ja missä ne vuonotkin ovat! Rahat takaisin mielikuvitusmatkailuvirkailija!!!

i

Kaverit

On oikeastaan aika ihme, miten vähän olen puhunut kavereistani, siihen nähden miten tärkeitä he ovat minulle. Puhuin aiemmin porukasta, joka meillä on tai siis oli. No, asiat muuttuvat. En minä enää vietä aikaa heidän kanssaan. On meillä Prahan reissu maanantaina, mutta totta puhuen olen ilahtuneempi aasialaisten ja Goncalon liittymisestä seurueeseen, kuin vanhoista kavereistani. Tämä saattaa kuulostaa teistä kummalliselta, koska ette tiedä, mitä päässäni milloinkin liikkuu. Ja ette tiedä sitä, koska ette ole minä, enkä minä kerro teille. Päivitän blogiani ehkä kerran kuussa ja silloinkin kulutan suurimman osan tekstistä kikkailuun ja pelleilyyn.

En oikeastaan tiedä, minkä takia asenteeni on muuttunut näin paljon näin lyhyessä ajassa. Syitä on varmasti monia. Yksi tärkeä syy asenteenmuutokseen on, että en vietä enää aikaa heidän kanssaan. En vietä aikaa heidän kanssaan, koska en näe heitä missään. En näe heitä missään, koska he eivät koskaan ole missään. Katherinalla ja Giotalla on sitä paitsi ollut täällä ystäviä Kreikasta niin monta kertaa, etten pysy edes laskuissa. Totta puhuen, en usko että heillä on täällä toistensa lisäksi paljon muita ystäviä ollutkaan kuin kreikkalaisia. Mitä helvetin järkeä silloin on edes lähteä vaihtoon? En todellakaan ymmärrä. Kristina ja Kristiana taas ovat järjestyksessä kieltäytyneet lähes kaikesta tekemisestä, mitä heille on ehdotettu milloin mistäkin syystä, joten kuka heille nyt enää jaksaisi soittaa. Francesca on ollut aktiivisempi, mutta hänkään ei ole tutustunut täällä niihin ihmisiin, jotka minua eniten kiinnostavat ja joiden kanssa olen viettänyt suurimman osan ajastani, joten en näe häntäkään. Minä kun olen huono ottamaan yhteyttä ihmisiin, jotka eivät ole hyviä ystäviäni.

Rivien välistä voi ehkä päätelläkin, että vastaus siihen miksi en näe vanhaa porukkaamme enää, johtuu lähinnä kahdesta syystä. He eivät halua käydä ulkona yhtä paljon kuin minä. He eivät halua tutustua uusiin ihmisiin yhtä paljon kuin minä. En minä tullut tänne näkemään suomalaisia kavereitani tai jotain helvetin nähtävyyksiä! Tulin tänne tapaamaan uusia ihmisiä, katsomaan, miten pärjään paikassa, jossa en tunne ketään. Saanko ystäviä, löydänkö täältä jotain, mitä pidän tärkeänä? Ihmiset, jotka tulivat tänne hengatakseen keskenään kolmen, neljän hengen porukoissa, eivät kiinnosta minua, päinvastoin. En siis ole kovin pahoillani. Minun oloni ison porukan keskellä oli muutenkin aina vähän teennäinen. Ei liikaa, mutta sen verran kuitenkin, että minusta tuntui aina siltä, että minun piti toisinaan keksimällä keksiä puheenaiheita tai typeriä vitsejä, jotka eivät oikeasti huvittaneet minua tippaakaan, mutta tiesin niiden menevän läpi muille. Voi helvetti että vihaankin sitä. Kaikesta huolimatta se on minusta kuitenkin parempi vaihtoehto kuin hiljaa oleminen. Vielä parempi vaihtoehto on tietysti etsiä uusia kavereita ja niin minä teinkin.

Hengaan vanhasta porukasta oikeastaan vain Christophen kanssa, meistä on tullut hyvät ystävät. Toki suurimman osan, tai sanotaanko kaksi viidesosaa ajasta, kun näemme, olemme juovuksissa, mutta eihän se ystävyyden arvoa vähennä. Rakastan sitä, että hän on yhtä spontaani ja lapsellinen kuin minä! Sellaisia tyyppejä on vaikea löytää, olen nimittäin aika lapsellinen ja spontaani. Hän ei koskaan anna periksi ja on aina valmis tekemään jotain todella hölmöä. Innostuu helposti, laukoo rasistisia kommentteja aasialaisita pokerinaamalla heidän läsnäollessaan, eikä kuitenkaan ole ääliö. Varmaan ensimmäinen kerta kun näin hänen koskaan kieltäytyvän mistään, oli viime viikonloppuna Balatonilla, kun olimme menossa toista kertaa naku-uinnille suhteellisen jäätävään Balaton-järveen, mutta sekin johtui vain siitä, että hän oli liian humalassa päästäkseen sängystä ylös. Annettakoon anteeksi.

Viime viikkoina olen viettänyt Christophen lisäksi aikaani lähinnä singaporelaisten (Kelvin, CK), hongkong-laisten (Jo, Sue) ja suomalaisten (Katja, Mari) kanssa. Tottakai muitakin ihmisiä näkee täällä jatkuvasti, mutta en varsinaisesti hakeudu heidän seuraansa. Toisin sanoen en ikinä soita kenellekään muulle kuin Christophelle, Kelvinille tai CK:lle. Eteläeurooppalaiset ovat tietysti myös ihan kivoja, mutta en aina tiedä, mitä heidän kanssaan tekisi. Lisäksi he ovat laiskoja, vastuuntunnottomia ja aikaansaamattomia lusmuja, joten miksipä jaksaisin vaivautua. Ei vaineskaan. Tämä koskee vain suurinta osaa, ei tietenkään kaikkia eteläeurooppalaisia. Ja totta puhuen samanlainen lapamatohan minäkin olen. En jaksa ikinä järjestää mitään, kunhan roikun mukana ja toivon, että joku muu keksii jotain kivaa. Ainoat tekemiset mitä yleensä keksin, ovat humalaisen spontaaneja päähänpistoja. Olen ylpeä muun muassa seuraavista ideoistani:

1. Leikkipuistossa leikkiminen aamukahdeksalta, kun muut lapset ovat jo heränneet ja Christophella on koulua tunnin päästä. Tämä toistettiin kuukauden päästä uudestaan. 2. Silmien lepuuttaminen hylätyn talon katolla kello kaksitoista päivällä koko yön juhlimisen jälkeen sillä "eikö teitäkin jo vähän väsytä?". Poltin itseni tämän seurauksena, kevyesti tosin. Samasta talosta löysimme paikan, jonne menimme itse asiassa tänään viimeistelemään Christophen graffitin. 3. Kaljatuoppien varastaminen joillakin todella typerillä ja tylsillä semi-festivaaleilla. Se oli todella helppoa, ihmiset olivat niin kännissä. 4. Viinan salakuljettaminen hevifestareille metsän läpi. Sekin on Unkrarissa niiin paljon helpompaa  kuin Suomessa. No siinä ehkä tulivatkin suurimmat viimeaikaiset urotekoni. Mutta vakuutan, että olisin tehnyt kaikki nämä teot selvin päinkin (ja viimeisen toki teinkin). Silloin en tosin olisi valvonut aamukahdeksaan tai varsinkaan kahteentoista asti, ja jos olisinkin, olisin ollut liian väsynyt tekemään yhtään mitään. Tästäkin huolimatta pysyn sanojeni takana.

Mainitsinko jo aasialaiset? Heidän kanssaan on ollut mukava viettää aikaa. He ovat kohteliaita (tottakai) ja ajattelevaisia (tottakai), mutta myös hauskoja ja välittömiä ja jotenkin tunnen, että suomalaisena heidän kanssaan hengaaminen on jopa helpompaa kuin monien eurooppalaisten kanssa. Tietysti sekin auttaa, että he puhuvat hyvin englantia, kaikki paitsi Jo, jonka englanti on usein lähes päiväkotilaisen tasolla, mikä on sikäli ironista, että Jo on opiskellut englantia päiväkodista asti. Jo on muutenkin mainio tyttö, innostuva ja hassu! Hänet on helppo tehdä iloiseksi, sillä hän ilahtuu lähes mistä tahansa. Sen sijaan vakavan keskustelun käyminen hänen kanssaan edellyttää yleensä aamuyön tunteja ja alkoholia. Kaikkein yllättynein tällaisen keskustelun jälkeen olinkin siitä, että hän ei olekaan lainkaan tyhmä! Hän nimittäin esittää sellaista toisinaan varsin ammattimaisesti. On mukava tavata ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse miettiä, miten käyttäytyä tai mitä sanoa. Jo'n kämppis Sue, toinen tyttö Hong Kongista, joka ei oikein tule Jo'n kanssa toimeen - tai eiköhän se oikeastaan ole molemminpuolista - on myös erittäin mukava, mutta varsin erilainen persoona. Hänen huumorinsa on sarkastista ja ironista, siis juuri sellaista, mitä olen täällä kaivannutkin! Ironia on harvinaista herkkua joidenkin kanssallisuuksien keskuudessa. Olen antropologisten tutkimusteni jälkeen tullut siihen tulokseen, että saksankielisellä ihmisryhmällä ei tällaista huumoria esiinny. Sue on myös vakava tyyppi, ainakin omasta mielestään, ja itse asiassa on ihan kiva puhua välillä jonkun kanssa ihan vakavissaankin tai ainakin vähän niinku sillee.

Kelvin ja CK ovat myös kämppiksiä ja tulevat huomattavasti paremmin toimeen keskenään kuin tytöt. Kelvin on sosiologi ja siten lähtökohtaisesti fiksumpi kuin vaikka täällä tapaamani ekonomit (jotka ovat totta puhuen olleet ihan mukavia). Hän on ehkä hieman sinisilmäinen joissakin asioissa, muttei liialti. Hän on hyvin vilpitön ja mukava, joten tiedän että minulle tulee ikävä häntä. Hyvä puoli Kelvinissä on myös, että hän organisoi usein tekemistä kaikille, piirre, jota olen todella oppinut arvostamaan - tottakai kun kerran olen tällainen nilviäislysmy. CK taas on singaporelaisista se "siisti" tyyppi. Hän on paremman näköinen ja ulospäin suuntautuneempi kuin Kelvin. Hän oli myös ensimmäinen aasialaisista, jonka kanssa täällä puhuin. Hän on kuitenkin jotenkin etäisempi ja jopa pidättyvämpi kuin Kelvin, mutta olen viettänyt hänen kanssaan sen verran aikaa, että tiedän voivani luottaa häneen. Ja siis mukava tyyppi hänkin, ei epäilystäkään siitä.

Suurin ilonaiheeni pitkään aikaan oli, kun löysimme aasialaisten kanssa Age of Empires kakkosen uudestaan viime viikolla. Pidimme vanhat kunnon ages-lanit Kelvinin ja CK:n kämpässä Jo'n avustuksella. Aloitimme yhdentoista jälkeen ja lopetimme aamukuudelta. Ensimmäisen pelin CK:tä ja Jo'ta vastaan voitin, mutta Kelvinin liityttyä toiseen peliin minun puolelleni, hävisimme täpärästi Jo'n hunneille ja CK:n japanilaisille. Olin yllättynyt miten hyvä Jo oli, hän sanoikin että on pelannut aiemmin. Täytyy jatkaa tätä pelirinkiä, kun pääsee kotiin...

i

Balaton teki minut mietteliääksi

Viime viikonloppuna kävimme Balatonilla. Se oli kaunis paikka, ainut paikka, jota kaikki unkarilaiset suosittelevat lomakohteeksi täällä ollessa. Meidän piti alunperin mennä sinne yliopiston järjestämällä reissulla, mutta se peruuntui, koska osaanottajia oli vain parikymmentä, joten päätimme organisoida reissun itse lähes samalla porukalla. Se oli hyvä idea. Tosin aasialaiset ja minä olimme sitä mieltä, että matkan suunnittelu"kokous" oli historian tehottomin aivohiiri. Sovimme kokouksessa kolme asiaa: Matkakohteen, yöpymispaikan ja kulkuneuvon. Tähän meni 7 tuntia. Tietysti välissä käytiin läpi kaikki maailman vaihtoehdot ja mikä kenellekin sopii ja mitä kukin haluaa ynnä muuta paskaa, mutta minulle oli alusta asti selvää, että lopulta päädymme kuitenkin vain Balatonille ja skippaamme muut kaupungit siinä välissä. Sillä Balatonillahan oli kaikki olennainen. Ranta, hostelli ja jotain turistibaareja.

Kävimme Christophen ja Jo'n kanssa naku-uinnilla ensimmäisenä yönä - tosin Jo ei tietenkään uinut -, ja jouduimme valehtelemaan, ettei Jo ollut mukana, sillä... lupasin kyllä etten puhu tästä kenellekään... mutta moniko vaihtari osaa suomea? Suomalaiset vaihtarit, ääliö. No olkoon, joka tapauksessa valehtelimme, sillä emme halunneet, että Kelvin saa tietää, että Christophella ja Jo'lla on ollut juttua, vaikka kyllähän hän sen varmasti arvaa, vaikka hieman viaton onkin, mutta kuitenkin toiminut Singaporen poliisivoimissa vuoden verran, siviilipalvelusta katsos, Singaporessa kun on kahden vuoden armeija tai "kansallinen palvelus" ja siellä hän oli. Valehtelemista hankaloitti tosin hieman se, että juuri kun olimme hakemassa uimakamojamme huoneestamme, jossa Kelvin ja CK olivat jo nukkumassa, Jo tuli siihen ovensuuhun hihkumaan jotain. Ei hän tosin ehtinyt päästää kuin ehkä yhden kimeähkön hihkaisun ennen kuin Christophe kääntyi häneen päin ja viittoi hyvin selkein elkein häntä olemaan hiljaa...

Balatonilta balatessani minut valtasi surumielisyys ja olen varma, ettei se johtunut pelkästään kolmen peräkkäisen yön olemattomista yöunista ja useista litroista vanhaa kunnon spiritus fortista. Tajusin nimittäin viimein, että aikani tällä planeetalla on käymässä vähiin. Tajusin, että olen vain yksi pieni hippunen valtavassa universumissa, jonka kokoerot kasvavat eksponentiaalisesti, mitä kauempaa sitä katsoo. Ei vaan, tuon tajusin jo pari viikkoa aiemmin kun isoveljeni lähetti minulle tämän linkin, enkä kyllä tullut siitä yhtään surumieliseksi.

http://dagobah.biz/flash/Scale_of_the_Universe.swf

http://www.youtube.com/watch?v=f0_AVOL06wo

Tuo alempi linkki on myös todella hieno! Suosittelen suurella Santeri Kinnusella! Katso nämä linkit ja tunne juuri kuinka pieni ja mitättömän, surkean merkityksetön räkäpallero sinä, eräs ihmisapinoiden alalajeihin kuuluvista räkäpalleroista, oletkaan. Tunne se ja nauti siitä tunteesta täysin siemauksin! Gulp gulp! On nimittäin oikeasti hieno tunne.

...Tajusin, miten aikani täällä, Budapestissa, Erasmuksen pääkaupungissa on käymässä auttamattomasti ja eittämättömästi vähiin. Sen takia minut siis valtasi surumielisyys. Mutta siitä myöhemmin lisää, eikö niin?

Nyt sen sijaan.

i

Hupsutteluosio

Vaihto-oppilaan selviytymistaidot osa 4: Tärkeimmät tanssityypit

Vaihto-oppilaalta vaaditaan monenlaisia henkisiä ja fyysillisiä taitoja. Ilman näitä tuikitarpeellisia taitoja opiskelusta ja vapaa-ajasta selviytyminen voi vaihto-oppilaalle käydä ylitsepääsemättömän mutkikkaaksi. Tämänkertaisella oppitunnillamme keskitymme erääseen tärkeimmistä taidoista: tanssimiseen. Vaihto-oppilaan on hyvä tuntea ja hallita tavallisimmat tanssimuodot. Alle on listattu päätanssityypit ja yleisimmät myötävaikuttimet niiden taustalla. /20th century school book style off

i

Odottavan tanssi

- "En oikeastaan haluaisi tanssia, mutta pakkohan jotain on tehdä, siispä tanssin ergo sum"

Tekstarinkirjoittamistanssi

- "Oottakaa ihan pieni hetki kummää vaa lähetän tän viestin mun kaverille kusse on kans tääl mut mä en löydä sitä mistää!!!1"

Herutus

- "Siis mä oon niiin kuuma ja kaikkien pitää tietää se. Varsinkin ton sairaan hyvännäkösen tyypin johon mulla ei saletisti oo mahkuja."

Tanssin koska en jaksa puhua kenellekään -tanssi tai sen yleinen variaatio; tanssin koska en _halua_ puhua näille tyypeille -tanssi

- "Ei jumalauta mitä porukkaa..."

Idioottitanssi

- "Ääliönä oleminen on kivaa + Tanssiminen on kivaa + Luultavasti olen myös aika humalassa = Jee!"

Liian kännissä tanssimaan -tanssi

- "Vitut oo!"

i

Teen möys pienen luettelon asioista mitä olen tehnyt viime aikoina antaakseni vaikutelman vapaa-aikani monipuolisuudesta ja korjatakseni harhaluulon, että olen viettänyt koko vaihtoaikani täällä juhlien. Ehei kuulkaa! Eihän sellaista kukaan jaksa. Paitsi ehkä Christophe - mutta hän onkin alkoholilla käyvä kyborgi, jolla on SCX-41-sarjan tunnepiiri, laatutuote sinällään eikä eroa riskinottokykyä lukuun ottamatta juurikaan tavallisesta ihmisestä. Olen käynyt teetalossa, joka on kuin puu, unkarilaisessa ravintolassa, kolmessa kylpylässä, New York ökycaféssa, pelannut kahdesti paintballia, ottanut aurinkoa Balatonilla, palanut, uinut Balatonilla (kolmesti), pelannut Age of Empires kakkosta aasialaisten kanssa, ollut jonkun umpimähkäisen unkarilaisen eläkeläisen kyydissä kun olin jo myöhässä tapaamisesta, käynyt etnografisessa museossa, Budapestin suurimmassa kauppahallissa, hevifestareilla, design-markkinoilla, herranjumala, tässähän ihan itsekin yllättyy kun alkaa listaamaan! Ja kaikki tämä viime päivityksen jälkeen! Muistaakseni. Vähänkö teidän pitäisi olla kateellisia tämän blogin kirjoittajalle! Jopa minä olen kateellinen hänelle!

i

Kävinpä siis myös heavy metal-festivaaleilla. Tuntui jotenkin kotoisalta. Kaikilla oli mustat vaatteet, pitkät hiukset, metallibändin paita, he olivat rumia ja kännissä - siis aivan kuin Suomessa! Menin festareille Christophen kämppiksen, Thomasin, kanssa. Sitä ennen tein kahdeksan ja puolen sivun esseen yhdessä illassa, sillä olin luvannut mennä ja halusinkin todella. Festareilla törmäsimme kolmeen 16, 17 ja 18-vuotiaaseen tyyppiin, mikä oli näin jälkeen päin ajatellen aika hieno yhteensattuma. Thomas on ihan mukava heppu, mutta ei niin puhelias saati mikään kreisibailaaja. Pojankoltiaisilla sen sijaan oli juuri oikea asenne! He olivat siinä iässä, että viinanjuominen ja tupakanpoltto jo sinällään ovat siistejä ja ne myös tekevät kenestä tahansa siistin, joten minusta tuntuu, että olin heidän silmissään ihan kelpo kaveri. Heillä oli myös riittävästi energiaa kolmen päivän rymyämiseen. Tunsin itseni suorastaan väsyneeksi heidän rinnallaan. Aina kun he olivat katsomassa bändiä, he olivat pitissä riehumassa. En minä vaan jaksanut. Puoli tuntia taisin pitissä heilua yhteensä koko kahden päivän aikana.

Olin yllättynyt bändien tasosta. Yleensähän raskain metalli on sitä, että tahkotaan kierokaupalla kuvioita, jotka eivät kestä yhtäkään kiertoa ja kaikki vähäiset häiveetkin melodisista ideoista peitetään onnistuneesti särömuurien ja keikan äänimaailmaa hallitsevan rumpupatteriston alle, varsinkin keikoilla siis. Tällä kertaa bändeillä oli kuitenkin oikeasti hyviä ideoita ja oikeasti erottuvia melodioita, unohtamatta munaskeja sisältäviä rytmejä ja brutaaliutta. Lemppareitani olivat Finntroll, Korpiklaani ja Amon Amarth, joista viimeinen oli yllättäen paras! Ehkä joskus jopa lataan heidän levyjään jos jaksan.

Amon Amarthin keikkaa paransi se, että bändi vastoin raskaimman heavy metallin sääntöjä, halusi laulattaa yleisöä. Tapahtui jotain, mitä ei yleensä tapahdu tämän saran keikoilla. Bändin laulaja osoitti itseironiaa, vieläpä hyvää sellaista. Moinen toiminta kerää minulta aina sympatiapisteitä, varsinkin jos kyse on metallista. Laulaja halusi, että ihmiset laulavat mukana yhden biisin c-osan tai kertsin aikana. Yleisöä ei olisi tarvinnut kahdesti kehoittaa, mutta laulaja päätti kuitenkin rohkaista niitäkin, jotka eivät olleet täysin vakuuttuneita idean loistavuudesta (kuten minua). Hän puhui kuta kuinkin näin: Katsos, juttuhan on niin, että sillä ei ole yhtään mitään helvetin väliä tiedätkö mitä helvettiä tässä laulussa lauletaan "because it's death metal. No one will know the difference!" Tämän jälkeen lauloin iloisin mielin mukana.

Sain myös kokea, että puoli litraa kaljaa silmässä kirvelee kuin kymmenen kertaa aurinkoa suurempi tähti painaa. Valtavasti. Vinkkinä kaikille heavy-musiikin ystäville, täyden kaljatuopin kanssa ei kannata seistä pitin edessä, sieltä tulee hittiä ja aivan varmasti. Hyvä puoli tosin oli se, että oman kaljani olin jo ehtinyt juoda. Kalja jonka sain silmääni oli Thomasin kalja, jota hän piti kädessään. Tosin tuo lähinnä luolamiestä muistuttava, hiljainen, vähämielinen Christophen kämppis ei edes pyytänyt anteeksi vahinkoaan, vaikkei se tietysti hänen vikansa ollutkaan, mutta eihän siitä olekaan kyse, vaan siitä, että perkele niin nyt vaan kuuluu tehdä jos heittää kaverin silmään puoli litraa kaljaa, tapahtui se jonkun toisen avustuksella tahi ei!! Mutta en minä sen takia hänelle ole katkera. Vaan sen takia, että hän on lähinnä luolamiestä muistuttava, hiljainen typerys. Ja tietenkin minä pelleilen. Ihan mukava tyyppi. Ihan.

Totta puhuen Thomasin mollaamisesta on tullut minun, Christophen ja Tobyn (toisen Christophen kämppiksen) lempipuuhaa. Thomas-parka, tietäisipä miten paljon hupia olemme hänestä repineet.

i

Vakava osio (älä suotta vaivaudu)

Juuri nyt tuntuu vähän siltä, ettei elämälläni ole enää tarkoitusta. Äläkä käsitä väärin, en puhu mistään "elämän tarkoituksesta".

Täällä ollessani minulla oli tarkoitus. Tapasin järjettömästi ihmisiä, ystävystyin - vähintään facebook-ystävyys tasolla - opiskelin, näin paikkoja. Nyt tuntuu siltä että kaikki tuo, mikä tuntui hyödylliseltä ja järkevältä on kadonnut jonnekin enkä löydä sitä enää mistään. Puolitutut ja kaverit, joita täällä sain ovat lähteneet tai lähdössä pian kotiin, enkä luultavasti tule tapaamaan heitä enää koskaan. Mitä helvettiä tekee puolitutulla, jota ei näe? Eikö puolituttuja pidetä vain sen takia, että on joku jolle puhua, kun menee yliopistolle tai baariin eikä tunne ketään. Miksi minun sitten piti niitä niin kovasti haalia? Entäs ystävät sitten? Ilman heitä vaihtoni ei olisi ollut yhtään mitään, mutta heistä luopuminen on aivan helvetin vaikeaa. En edes halua ajatella koko asiaa, mutta nyt sitä ei voi enää oikein välttää... Kelvin sanoi eräs päivä, että monet uudet vaihtariystävät, joita hän on täällä saanut, ovat itse asiassa parempia kavereita kuin ne joita hänellä on kotimaassa. Ja uskon, että hän oli vilpitön. En tiedä onko tilanteeni sama, sillä suomalaiset kaverini ovat todella hyviä, mutta olen minä joitakin yhtä hyviä kavereita saanut täällä kuin kotonakin. Ja helpommin.

Tietysti vaihtovuotta on huono verrata elämäänsä kotimaassa, sillä onhan tämä tietynlaista karnevaalia. Ei kukaan ole Unkarissa tutustumassa paikalliseen kulttuuriin. Ihmiset tulevat tänne tapaamaan toisia vaihtareita, asumaan paremmassa talossa kuin kotona ja ennen kaikkea asumaan poissa vanhempien luota, testaamaan rajojaan, bilettämään, naimaan, uimaan jne. Ja kaikki tietävät ettei tämä kestä ikuisesti. Mutta siitä huolimatta monet asiat ovat Erasmuslandiassa aivan samanlaisia kuin missä tahansa muuallakin. Ihmiset haluavat pysyviä ystäviä, joihin he voivat luottaa. He haluavat järjestyksen elämäänsä ja onnistuvatkin luomaan sen, vaikka bilettävät paljon ja kerskailevat sillä kuinka epäsäännöllistä heidän elämänsä on. Onhan sekin tietynlaista järjestystä. Ja nyt kun se rikkoutuu, olen surullinen.

Jos viidessä kuukaudessa voi muodostaa tällaisia tunnesiteitä, niin en edes halua tietää, miltä pakolaisista tai maahanmuuttajista tuntuu, kun he lähtevät toiseen maahan. Yhtäkkiä kaikki, minkä takia elit, mitä pidit itsestään selvänä ja tärkeänä on poissa, etkä tiedä mistä sen voisit löytää paitsi muistoistasi. Vaihtoajan jälkeen (okei, ei se ole vielä ohi, mutta kuitenkin) minusta tuntuu siltä, etten tiedä mihin haluaisin kuulua. En ole koko vaihdossa oloni aikana saanut kovinkaan monta hyvää oivallusta siitä, miksi oikeastaan haluaisin asua Suomessa tai olla suomalainen. Rehellisyys, sisukkuus, vaatimattomuus ynnä muut lähinnä kliseitä muistuttavat myyttiset suomalaiset hyveet eivät ole mikään suomalaisten erityispiirre. Ainut hyvä syy, minkä oikeastaan keksin on se, että Suomessa kaikki toimii. Ja tottakai minulla on talo, ystäviä, opiskelupaikka ja bändi. Kyllähän niistä ihan hyvän tarkoituksen elämäänsä saa. Tällä hetkellä en vaan tippaakaan kaipaa niitä.

No bändiä ehkä.

Surullista vaihdossa on se, että se on todellista vain hyvin vähän aikaa. Kun vaihto on ohi, ja olen taas "kotonani" Suomessa, paluu tänne on mahdotonta, sillä mitään "tätä" ei ole enää olemassa. Tietenkin kaupunki on täällä - ja kaunis kaupunki onkin - ja kaikki paikat, joissa olen kiertänyt, mutta kyllä te tiedätte mitä minä tarkoitan. Koko tuttavapiirini, koko saatanan sosiaalinen ympäristöni, on poissa, sillä eihän se oikeasti ollut täällä kuin vierailulla.

Tiedän myös, että paluu "normaaliin" ei tule tuntumaan normaalilta. Varmasti sopeudun ihan hyvin, en minä sitä epäile. Mutta tämän jälkeen minuun jää varmasti myös tunne, että ehkä maailmassa on muutakin kuin opiskelu, työnteko ja ryyppääminen. Haluan jo nyt matkustaa Aasiaan tapaamaan ystäviäni ja arvelen, että vietän ensi vuoteni keräten matkakassaa.

Kaikki keskustelut, muistot... pelkään, että ne pyyhkiytyvät mielestäni. Ja niin kai siinä käykin... Mutta voin silti muistaa tietyt hetket ja tunnelmat täällä ystävieni kanssa.

Eipä sitten muuta tällä kertaa. Pitäkää lipputanko kovana, tuulesta huolimatta.

Urho Kekkonen ei ollut mies, hän oli robottikone

Kiiiiiiiiii!!!

Blogin päivitystahti meinaa hidastua. Missä vika? Onko löpö lopussa? Vai höpö? Ei kuulkaa, kyllä tällä sedällä höpöä riittää! Pitää vain odottaa sopivaa olotilaa, mieleltään herkkää ja innostunutta. Sellaista ei aina ole, ei tule. Sellaisen voisi ehkä saavuttaa juomalla litratolkulla itseni kaltaisten nörttien arvostamia colajuomia ja ei-nukkumalla, mutta se on hieman vaivalloista. Enkä viitsi ostaa sitä colaakaan enää, sitähän voisi vaikka lihoa. Nyt olen kuitenkin tällaisen vastaanottavaisen olotilan saavuttanut, siispä otan kynän käteeni ja kirjoitan mitä mieleen tulee koneen ruudulle ja sitten kiroan ja hinkkaan ruutua tuntikausia ja lopulta päädyn ostamaan tinneriä shelliltä neljältä aamulla muiden spurgujen muassa. Mutta se onkin jo toinen tarina.

No voihan perse kuulkaa! Kirjoitin ummet ja lammet ja ties vaikka mitä paskaa, mutta sitten blogger jymähti ja kaikki hävis! Voihan kikkeli. Eikä sillä ollut mitään tekemistä sen kanssa, että sorkin html-koodia yläasteen atk-tuntien skillzzeilläni. No, tajunnanvirtaahan se lähinnä oli. Suurimmalta osin oikeastaan aika shontaa. Mutta työstämiskelpoista shontaa. Lannoitetta. Sanoin sen kerran ja sanon sen uudestaan. Voihan kikkeli. Ei muuten motivoi yhtään aloittaa alusta. Vastedes tallennan aina.

Vaikken edes kirjottaisi mitään.

Mitäkö olen puuhannut? Luuhannut, kirjoittanut tekstareita, juonut, syönyt, lyönyt korttia - ja juonut lisää, koska kyseessä oli juomapeli - lukenut, vaatteita päälle pukenut, riisunut (tyttöjä) ... (unissani), kokenut, toisinaan potenut, yöllä kukkunut, hukkunut, vähän nukkunut, en niin paljon kuin olisin halunnut, kun olen joka paikkaa kalunnut. Onpas härskin kuuloinen lause tuo viimeinen muuten. Riimittely jää aina päälle. Syytän teini-iän "räppi" "battleja". Ja se hukkuminen oli ihan vaan vale. Ellei sitten puhuta symbolisella tasolla, jolloin olen hukkunut useammin kuin kerran interwebin ihmeelliseen satumaahan ja löytänyt itseni rannalta joskus puoliltaöin verestävin silmin ja suu täynnä hiekkaa. Symbolista hiekkaa kaiketi.

Kaverini kävivät täällä. Yksityisyyssuojasyistä en halua paljastaa heidän nimiään, lakimieheni nimittäin varoittelee oikeusjutuilla telepaattisin sähköpostiviestein, joita hän lähettää leikkimaasta pitkällä kaukoputkellaan ja junassa istuu tsuh tsuh tsuh juna piiii. Oman nimenikin olen salannut. Oikeasti olen Jaarne Puusaari, 22-vuotias hortonomi Kuusamosta.

Ensimmäinen mielikuvani heidän reissustaan täällä on, että hengaamme kämpässäni juoden oltta ja kuunnellen Dingoa. Kuuntelimme paljon Dingoa. Ei se Noimanni ehkä niin huono sanoittaja ollutkaan. "Mennään apinatarhaan eikä ikinä pois!" Minusta tuntuu, että olen siellä vieläkin. Minä ja Robert Plant. " 'Till the juice runs down my leg... the way you squeeze my lemon-ah... " Varasti tuon lainin kuulemma Robert Johnsonilta, rauha hänen sielulleen, vaikka taisikin myydä sen Saatanalle. No, sitä suuremmalla syyllä sitten.

Kävimme Gellert kukkulalla ja Margit saarella. Huomasin myöhemmin tuolle saarelle mennessäni, että sieltä olisi löytänyt paljon hienompiakin paikkoja kuin se mihin me leirimme laskimme. Toisaalta olimme väsyneitä emmekä olisi varmaankaan jaksaneet patikoida syvemmälle saareen - Eedenin puutarhaan, kuten sitä leikkimielisesti kutsun - puhumattakaan siitä, että meidän olisi pitänyt vaihtaa Aatamin ja Eevan asuihin, synnyttää Kain ja Abel... ja kaikki ne sukurutsaiset kiusalliset tapahtumat. Ei turha luullakaan, aivan liikaa vaivaa. Ja sitten se viidakkokirjan käärme, joka aina pilaa kaiken... Sanoinko käärme, anteeksi tarkoitin nainen. Viidakkokirjan nainen, joka aina uskoo mitä Jumala sanoo. Siis käärme. Tuo oli oikea vahinko.

Mutta toisin kuin kuvittelette, en ole ryypännyt aivosolujani pilalle ja siksi selitä tällaista ihmeellistä Metsä-Botniaa. Se johtuu vain siitä, etten ole saanut kunnolla nukuttua. En usein muista sitä aamulla, mutta muistan sen joka kerta kun herään kolme tuntia nukahtamisen jälkeen, että herään usein kolme tuntia nukahtamisen jälkeen. Tietääkö joku miksi? Lähettäkää vastaus esim. tekstiviestillä, jos kommentointi on liian häveliästä. Kuten se on päätellen kommenttien määrästä... Vink vink.

Koitin nostaa pari päivää sitten 30 000 forinttia (~113 euroa). Ei katetta. Koitetaan sitten 25 000. Ei katetta. Sain lopulta suunnilleen 70 euron verran ulos ja sillä pitäisi pärjätä seuraavat kaksi viikkoa. Ehkä tähän liittyen mietin tässä eräänä yönä mitä tekisin, jos voittaisin lotossa. Päädyin seuraaviin johtopäätöksiin. En sanoisi kenellekään sanaakaan. Korkeintaan perheenjäsenille, kun kutsuisin heidät kriisikokoukseen, mutta vannoisin, että tapan heidät jos kertovat kenellekään. Olen onnellinen nyt, en tiedä olisinko onnellinen miljoona euroa rikkaampana. Ehkä? Tietenkään en antaisi kaikkea rahaa pois. Se olisi tuhlausta! Sitä paitsi en tiedä mitään lahjoituskohdetta, joka olisi niin hyvä, että ansaitsisi miljoona euroa. Minulta ainakaan. Mutta mitä helvettiä tekisin miljoonalla eurolla (niin ettei koko elämäni mullistuisi)!? Matkailisin ehkä. Ostaisin kämpän mutta sanoisin asuvani vuokralla, heh heh. En tiedä. Elämä on niin monimutkaista, jopa paperilla. Mustaa valkoisella. Ei auta. Siinä sosiaalitieteilijöidenkin ongelma. Ihmiset ovat hankalia, ei niitä kannata tutkia. Tutkikaa vaikka matoja, ne ovat yksinkertaisia ja iljettäviä, kuten hyvän tutkimuskohteen kuuluukin.

Billy Corgan on hyvä biisin tekijä, vaikka sen ääni kuulostaakin hiireltä häkissä kaikesta vihastaan huolimatta. Haluaisin soittaa Smashing Pumpkinssissa, jos eläisin 90-luvun Seattlessa. Onko ne ees Seattlesta? Eikö kaikki grungerokkarit ole. Paitsi Curt Kobain. Se oli Croatiasta. (Vale ja kirjoitusvirhe, tahallinen.)

Ei tee hyvää kuunnella musiikkia, jossa on sanat samalla kun kirjoittaa. Kannattaa kuunnella bluegrass instrumentaaliversioita pelkästään, piru vie kun onkin hyvää musaa se!

Mitä muuta olen tehnyt? En oikein tiedä... Aina kun joku kysyy minulta mitä olen tehnyt viime aikoina, menen lukkoon. Emmämitäänoikeestaan. Kaivanu nenää ja ratkassu sudokuja (yrittänyt). Totta kai olen tehnyt paljonkin ja ajatellut monta monenmoista ajatusta, mutta en pidä kirjaa elämästäni, joten en tiedä. Kysy assistentiltani. Et saa häntä kiinni? Pahuksen leikkimaa, linjat siellä ovat neuvostoajalta. Tuhmien Setien neuvoston ajoilta siis (12312-12345).

Kun olin pieni, ihan pieni, ja Sampo meni kouluun, koska se oli iso, minäkin halusin mennä kovasti. Itse asiassa olin jo matkalla leikkikouluun reppu pakattuna ja reippaana, kuin vähintään kunnon poika, kun tajusin, etten itse asiassa tiedä, missä tämä leikkikoulu oikeastaan sijaitsee. Vanhemmatkaan eivät tienneet. Voi ei, tässähän ihan liikuttuu kun moisia muistelee... Se pieni Juuso oli hyvä poika. Pojanviikari. Täynnä energiaa, hyvien puolella. Tavallaan sääli, että kaikki muuttuu jatkuvasti. Vesi virtaa ja ihmiset. Toisaalta oli se poika myös aika pahuksen itsekeskeinen ja käytti pikkuveljen asemaansa törkeästi hyväkseen. Mutta silti. Nostalgia on hyvä tunne toisinaan. Ei menneitä aikoja saa takaisin, mutta jätetään ne tikut hampaiden kaiveluun. Varmaan Suomen typerin sanonta, jos tiedätte mihin (tällä kertaa) viittaan.

Nostalgiasta tuli mieleen, että kuuntelen juuri Daft Punkin Around the Worldia. Sen musiikkivideo oli hienoimpia ja ainakin ensimmäisiä, joita muistan nähneeni lapsena. Muistan vieläkin sen tunteen kun kuuntelen tätä biisiä. Se oli ihmeellistä. Ei sen jälkeen voi konemusiikkia vihata. En tajua ihmisiä, jotka vihaavat konemusiikkia. Toisaalta en tajua ihmisiä, jotka vihaavat mitään musiikkia käytettyjen soitinten perusteella. En minäkään vihaa saksofonia, vaikka aina niin huutelenkin. No ehkä baritonisaksofonia - ainakin kun sitä käytetään 80-luvun "fuusio" tai rokkibiiseissä - mutta se on surkea poikkeus.

Kerrankin sain hyvän aasinsillan. Saksofoni -> Soil and Pimp Sessionsin keikka. Ei jumalauta se oli hyvä! Ehkäpä elämäni paras keikka. Luultavasti, sillä en millään pysty muistamaan elämäni kaikkia hyviä keikkoja. Keikka oli viime viikon maanantaina. Minun piti lukea seuraavaksi päiväksi 8 artikkelia välikokeeseen ja olin lukenut kolme, joten tuuleni ei ollut paras mahdollinen kävellessäni kohti keikkapaikkaa, Dunalla kelluvaa entistä kivenkuljetusalusta. Paikka oli aivan täynnä ja bändi oli jo aloittanut kun tulin paikalle yhdeksältä, vaikka luulin olevani aivan ajoissa. Ihmiset vaikuttivat olevan aluksi hieman kummissaan joskin huvittuneita, mutta selvästi heillä oli myös hauskaa. Toisaalta tuskin bändiä katsoessa olisi voinut välttyä huvittuneelta hämmennykseltä, vaikka olisikin tiennyt etukäteen mistä on kyse. Ne hiton parittaja/gangskuteet yhdistettynä älyttömään energiaan ja soittotaitoon. Jumalauta! Kyseessä oli varmasti elämäni ainoa jazz-keikka, jolla olen huutanut ja laulanut ääneni käheäksi. Agitaattori ja bändin sielu oli livenä uskomaton hahmo ja todellakin nimensä veroinen. Hän toi bändin lähelle yleisöä ja teki sen paljon paremmin kuin mikään laulaja olisi ikinä pystynyt. Ei hän edes puhunut (tai huutanut megafoniin) lopulta NIIN paljon. Pelkkä olemus riitti saamaan ihmiset hyvälle tuulelle. En ole myöskään aiemmin nähnyt, että ihmiset jäisivät huutamaan bändiä takaisin lavalle vielä kymmenen minuuttia encoren jälkeen. Ikävä kyllä bändi soitti vaan yhden encoren. En oikeastaan edes ymmärrä, miten keikka tekikin minuun niin suuren vaikutuksen. Minulla oli nostalginen olo välittömästi keikan jälkeen. Ehkä koska tiesin, etten tulen luultavasti kokemaan mitään vastaavaa jatkossa. Ellen sitten lennä Japaniin.

Onneksi aion voittaa lotossa. Tosin siinäkin taisi olla jotain hankaluuksia.

Musiikista pääsemmekin hienosti musiikkiin. Kaipuu päästä soittamaan rumpuja on kova! Soitin viimeksi 79 päivää, 18 tuntia ja 34 minuuttia sitten. No enhän minä sitä oikeasti laskenut, kunhan päästäni heitin. Mutta kauan siitä on. Kauemmin kuin... phuuh, no en minä tiedä, Raamatun tapahtumista vaikka.

Minulla on ollut monta hyvää syvällistä keskustelua täällä, yllättävän moni niistä on tapahtunut luennoilla. Torstain Contemporary Political Thinking kurssilla on yleensä hyvät väittelyt. Useimmiten jaolla saksalaiset vastaan opettaja. Minäkin osallistun aina välillä (joka tunti). Jostain syystä viimeisellä kahdella tai kolmella tunnilla minä olen sanonut viimeisen sanan väittelyyn ja se on oikeastaan tuntunut aika typerältä. Tai siis, kyllähän minä tiedän olevani oikeassa (lol), mutta tunnilla päteminen tuntuu vaan aina niin väärältä. Päden mielummin jostain muusta aiheesta kuin poliittisesta filosofiasta, josta en oikeastaan tiedä paskaakaan. Olenkin sitten koittanut vapaa-ajalla parhaani mukaan murtaa kuvaa itsestäni "kovana opiskelijana" tai "tunnilla pätijänä"... Totta puhuen en edes tiedä, onko kenelläkään minusta sellaista kuvaa, mutta siltä minusta tuntuu, koska olen luonnostani niin nolo tyyppi, enkä yhtään pidä siitä.

Unkarin tunnilla opettajamme innostui tunnin jo oikeastaan päätyttyä puhumaan politiikkaa. Unkarin talous on kuralla ja kuulemma ulkomaalaiset, anteeksi monikansalliset, yhtiöt omistavat suurimman osan Unkarin kaupasta. Pari vuotta sitten ranskalaiset ostivat Unkarin maitoteollisuuden ja käytännössä lopettivat sen, kun se ei ollut tarpeeksi "kilpailukykyinen". Siitä huolimatta opettajamme on optimisti eikä omien sanojensa mukaan osallistu Unkarin kansallisurheiluun, valittamiseen. Suurin osa unkarilaisistahan nimittäin pitää itseään realisteina. Siinä tapauksessa en edes halua tavata unkarilaista pessimistiä.

Loppukaneetiksi voisin ottaa tällaisen (suht)ajankohtaisen aiheen vaikuttaakseni tässä ajassa olevalta tyypiltä.

Tämä tulivuori on pistänyt minut ajattelemaan, ei nyt kovin paljon, mutta vähän kuitenkin. Muistan vielä kuinka joskus kaukaisella 2000-luvulla oltiin vähän huolissaan jostain ilmastosta tai säästä tai jostain. Sitten kaikki yritykset tajusivat palkata imagokonsultteja ja antaa itsestään tosi kivan kuvan hei, ja nythän kaikki taitaa olla taas kunnossa. Niin että on se kiva, kun nytkin kun tuo lentoliikenne oli pysähdyksissä niin kaikki olivat vaan huolissaan siitä, kuinka talous-parka jakselee. Sillä on varmaan tosi rankkaa! Parane pian!

Pusuja ja haleja kaikille! Parantukaa tekin pian, jos olette kipeitä, kuten allekirjoittanut.

Nyt mun täytyy varmaan sit kans allekirjoittaa.

Armollisesti teidän,

Juuso a.k.a. Juura a.k.a. Jucci C

Menolippu Mombasaan vai valtatie helvettiin?

Tärve! Tarkoitukseni oli alun alkujaan päivittää joka toinen viikko tai näin tuumailin päässäni yksin, mutta eihän sellainen tahti ihmiselle sovi. Eikä tätä kukaan nyt niin innoissaan odota. Ehkä saisin lisää lukijoita jos muuttaisin tyylini enemmän muotiblogin suuntaan... Tosin en oo ostanu kun yhet kengät täällä eikä ne oo lainkaan muodikkaat. En taida jaksaa kirjoittaa yhtenäistä juttua nyt, joten kirjotan kännykkään tallennettujen otsikkojen alle mitä mieleen lurpahtaa. Ensimmäinen asia, mikä tulee mieleen: Suomessa käytetään aivan liikaa pilkkuja. Jumalauta että on ärsyttävää yrittää kirjottaa yhtään mitään! Ei ihme että isänmaassamme on niin paljon pilkunnussijoita, kun on niitä pilkkujakin ja seksuaalisesti turhautuneita ihmisiä.

i

Biletys

Musta tuntuu, etten oo ees bilettäny täällä hirveesti, mutta kuitenkaan en ehdi nukkumaan missään välissä. Joko pitää valvoa viiteen tehden läksyjä, jotka olisi voinut tehdä esimerkiksi kaksitoista tuntia aiemmin, kun kuitenkin vain istui koneella koko päivän. Tai sitten pitää mennä kaljalle! Tai sitten pitää istua koneella muuten vaan kolmeen. Tai mennä näkemään kavereita (kaljalle).

Täällä on monta baaria. Monessa niistä on pöytiä, seinät, katto, kaljaa ja joissakin tämän lisäksi tanssilattia, dj, vilkkuvia laservaloja, köynnöksiä ja csócsó, joka on ilman muuta paras asia koko maassa! En tiedä onko sillä suomalaista nimeä, mutta tarkoitan sitä pöytäfutispeliä, joka on hauska, vaikea ja tässä maassa myös halpa kuin mikä. Niin halpa, että sen pelaaminen voi tulla kalliiksi.

Toissapäivänä menimme paikkaan nimeltä "Moulin Rouge". Olette varmaan kuulleet nimen joskus. Se oli kammottava virhe! Olisihan sen voinut ehkä arvata, mutta kello oli neljä, olimme kovasti kännissä ja halusimme päästä epätoivoisesti tanssimaan, minä Christophe ja Kristiana. Paikka oli täynnä vanhuksia! Niitä pahimpia, ällöjä nelikymppisiä, jotka epätoivoisesti haikailevat nuoruutensa perään. Ja muiden ikinuorten. Musiikki taisi olla kuitenkin jonkun muun nuoruudesta. X-Perienceä, Captain Jackia ja muuta germaanista alkuperää olevaa shontaa. Ei, se ei ole "hauska" "läppä" - ei ainakaan yhdistettynä autenttisiin baarieläkeläisiin, jotka olivat kaiken lisäksi rumia, perskännisiä ja muuten vain liian vanhoja. Hävetkää! Hyi hele!

i

Keskustelu unkarilaisen kanssa

Englanti taitaa todellakin olla melko haastavaa paikallisille. Suurin osa ihmisistä osaa englantia korkeintaan sen verran, että osaavat tulla pummimaan röökiä vähän väliä, perhana. Ja tietenkin, kun tällainen laupias sielu olen, annan niille ansionsa mukaan. Kahta röökiä en kuitenkaan enää tarjoa. Se on liian ylenpalttista. Mutku se menee mun kaverille. Ihanko varmasti menee? No hyvä on. Viimeks kun annoin jollekin pummille kaks se ei ees kiittäny! Mitä porukkaa. Pummit.

Minulla oli hieno keskustelu paikallisen vahvasti humaloidun miehen kanssa yöbussi 956:sta odotellessa. Käytin kaikkia kieliä mitä osasin. Ikävä kyllä osaan vain englantia, ruotsia ja latinaa, joista yksikään ei tuottanut ymmärrystä kumppanissani. Saksaa osaan noin viisi erilaista sanaa ja niitä yhdistellen eri järjestyksessä, välillä turvautuen englantiin sain muun muassa selville seuraavaa: i) Mies odotti eri bussia kuin minä. ii) Hän halusi yhden tupakoistani ('mutta siitähän nyt on jo aikaa'). iii) Hän oli ollut baarissa, en tajunnut missä. Kun olimme pääsemässä siihen mistä olen kotoisin, minun bussini tuli ja hyvin alkanut pikku rupattelutuokiomme päättyi. En usko että kumpikaan oli kovin pahoillaan.

i

Porukka

Meillä on täällä porukka. Mä olen siinä kans. Se on ihan kivaa kun ei tartte olla yksin. Ja sit on kavereita. Mut jos haluu tehä jotai muuta niin se on ok, ku voi tottakai tehä ja sit tulla takas bäkkii jos on tylsää. Porukkaan kuuluu minä, Christophe (fra), Kristina (bul), Kristiana (bul), Francesca (ita), Katherina (gre), Giota (gre), joskus Athina (gre) joskus Olga (pol), joskus Katy (pol), mutta harvemmin ikävä kyllä. Totta kai näen myös muita ihmisiä, varsinkin yliopistolla, kun opiskelen eri paikassa kuin muut. Mutta on myös oikeasti ihan kivaa, että on olemassa porukka johon voi mennä eikä tarvitse kaveerata koko ajan kaikkien kanssa. Vaikka kyllähän smool tolkki meikäsmannelta kepleästi käy. Hutjakasti. Ja sitten on sekin juttu, että monilla ihmisillä alkaa olla jo jonkin sortin kaveripiirit, kun harva ihan yksin viihtyy, ja porukoihin on aina vaikea päästä mukaan. Tämän voimme oppia esimerkiksi Big Brotherista. BB 24h vain 666 € / elinikä, kiirastuli ja ikuinen kadotus.

i

Kämppä

Kämppäni ei ole hieno, mutta se on ihan kiva. Kotoisa sellaisella Itä-Saksan Nukkumatti animaatio -tavalla. 100 kuutiometriä tilava, heh heh, neuvostoaikaisesti sisutettu, laitakaupungilla, mutta ei ihan periferiassa. Minun oli tarkoitus muuttaa täältä pois niin pian kuin mahdollista, mutta vuokraemäntäni laski hintaa 130 eurolla, niin että maksan nyt inhimillistä vuokraa, joten lupasin jäädä tähän vielä kuukaudeksi. Minua kadutti kovasti, että menin lupaamaan jotain niin typerää ja yritin keksiä mitä tahansa soveliasta syytä, millä livahtaa lupauksesta, mutta nyt kun olen asiaa miettinyt, niin ehkä tarjous ei olekaan niin huono... Tietenkin kaikkien muiden kämpät, paitsi niiden jotka asuvat asuntoloissa häh häh, ovat hiton paljon hienompia, korkeakattoisempia, jacuzziomaavampia, keskustaläheisempiä ja muita huonoja 'vittuillakseni keksin' adjektiiveja sisältävämpiä. Mutta mitä sitten. Pääasia on, että kaikki täällä toimii ja että hinta ei ole liian kallis. Kaikki muu on turhamaisuutta. Eikä vuokraemäntäni kovin ilkeältä, ahneelta riistäjältä vaikuta, joten ihan kivahan se on käyttäytyä itsekin mukavasti. Sitä paitsi se leipoi mulle mini-muffinsseja ja juustoleipäpalleroita. Alkeellisia, mutta hyvin hyvin herttaisia lahjuksia, jotka sitovat minut kiitollisuudenvelkaan ja vastavuoroisuuteen. Ja kun sen kerran tiedän, olisin ikävänpuoleinen henkilö, jos yhtäkkiä peruisinkin lupaukseni. (Houkutus on kyllä suuri, en minä sille mitään voi...)

i

Talo takapihalla, korruptio

Takapihallani on talo, joka näyttää ensisilmäyksellä pommitetulta. Kun tarkemmin katsoo, niin se taitaakin vain olla keskeneräinen. Luultavasti on ollut jo aika pitkään. Mutta ei sitä kukaan ole rakentamassa. Olen miettinyt paljon talon tarinaa ja tullut siihen tulokseen, että luultavasti kyse on rakennusprojektista, joka päättyi kun firman johtajat lähtivät lätkimään rahojen kanssa. Se on ihan mahdollista. Unkari on jokseenkin korruptoitunut maa. Ei mikään Venäjä, mutta entinen itäblokin maa kuitenkin, joissa systeemi oli sellainen, että se ruokki korruptiota. Eikä se mihinkään katoa "demokratian" tai muiden abstraktien poliittisten, usein lähinnä sanastoa koskevien uudistusten myötä. Rakennusprojektit etenkin ovat täynnä hämäriä bizniksiä. Muuan mentori kertoi, että Unkarin uusin ja hienoin tie sisältää myös maan uusimman ja hienoimman tunnelin. Ei sillä, että tunnelilla mitään tekisi, maahan on litteä kuin pannukakku. Lähimaillakaan tunnelia ei ole suuria mäkiä. Mutta tunneli haluttiin ja tunneli tehtiin. Eihän se halvaksi tullut, mutta oli se sen arvoista - urakoitsijalle siis.

i

Esitelmä

Olin krapulassa. Välttelin vastuuta. Aloitin liian myöhään. Seuraavana päivänä jatkoin ja sain lopulta esitelmäni valmiiksi 12.30 vain puoli tuntia myöhässä tunnilta, niinpä tilasin taksin, kaduin päätöstäni jo puolessa välissä - Unkarissa on ruuhkaa ja hyvät julkiset - saavuin tunnille viimeisellä hetkellä kun esitelmän pitäminen oli vielä mahdollista, tunnin myöhässä, pidin esitelmäni ja se meni hyvin. Miksi siis toimia toisin ensi kerralla. Vitsi.

i

Paljon kävelyhäiriöisiä

Jostain käsittämättömästä syystä unkarissa on paljon ihmisiä, joilla on jotain vikaa jaloissaan. Länkisäärisiä tai niiden vastakohtia. Tai muuten vain linkuttavia ihmisiä. Se on merkillistä ja olen pannut sen merkille.

i

Raha

Eli käässhi eli bling blong, kuka siellä. Minä täällä, posteljooni Petshkin, toin teille pörriäisen. Luultavasti varhaisin lapsuusmuistoni.

Uskomus: Unkarissa kaikki on halpaa. Seuraukset: Liiallinen rahankäyttö. -> Muutos ajattelutavassa.

Uusi uskomus: Unkarissa kaikki ei ole ihan halpaa aina. Seuraukset: Liiallinen rahankäyttö. No perkele.

i

Talvi, kylmää, kevät!

Kun tulin oli talvi täällä. Räällä oli posket ja luistelusukset jalassa Mika Myllylä pani menemään kuin todellinen arosusi, todellinen karpaasi, talvisodan henkeä oli siinä, mustikkamehun voimalla hän hiihti, pelkkää mehua vain, ei mitään ollut lisätty sinne, totesivat Mannerheim ja Ryti yhdessä tuumin. Nyt on kevät, kuljen hakaniemen rantaa, salmiakkia purren ja tunnen lämpimän henkäyksen hipiälläni - tunnetko sinäkin sen, kevättä rinnassa? Kun vähän vielä lämpenee niin mennään puistoon piknikille! Chapg'neata, mansikoita, baguettea! Oh what joy (for every girl and boy, knowing they're happy and they're safe). Voi olla että iltapäivä päättyy kuin työmiehen lauantai. Näin kävi kerran Christophelle kun hänet yllätettiin tussi kädessä miestenvessasta. Mukava heppu, melko lyhyt, sydämeltään ghettojen kasvatti omasta mielestään ja Ranskassa liikkuessaan aina kuolemanvaarassa. En epäile mitä hän sanoo, mutta minun on silti vaikea uskoa häntä. Hänen mielilauseitaan ovat "I can't support this!" ja "I have to do it for my honor".

i

Reissut

Kävimme omatoimisesti Bratislavassa. Silloin puolalaiset tytöt vielä hengasivat kanssamme, en tiedä mikseivät enää. Pidin heistä. Mutta jos he eivät ole puolellamme, he ovat meitä vastaan ja jos kysymys tulee siihen, että voinko tappaa ryhmäni puolesta, vastaan kyllä. Ei vaineskaan. Pidän minä heistä vieläkin, mutta porukoihin on vaikea mennä, kuten sanoin, ja minusta tuntuu, että heillä on omia kavereita, unkarilaisia poikia, jotka taas eivät minua kiinnosta. Ihan varmaan ne on vaan pillun perässä. Nättejä tyttöjä nimittäin... I can't support this!

Jos ihan rehellisiä ollaan niin Bratislava oli tylsä. En pitänyt. Kaksi tähteä. Kaupunki oli ihan nätti, vähän kuin jostain harmittomasta ja tylsästä lasten sadusta, mutta niin kuollut ja hiljainen. Olin myös hyvin väsynyt enkä tuntenut oloani kavereiden kanssa vielä yhtä luontevaksi kuin nyt.

Bratislavan jälkeen menimme Pécsiin seuraavana viikonloppuna. Eipä ollut kummoinen reissu sekään. Bussissa istumista, päämäärätöntä haahuilua liian suuren ryhmän kanssa ja liian paljon odottelua kärsimättömään makuuni. Parasta reissussa oli ehdottomasti ja yksimielisesti kaikkien mielestä viininmaistelu... En minäkään sitä pahakseni pistänyt. Kyse ei nimittäin ollut tylsämielisestä elitismistä ja ruualla leikkimisestä, kuten näissä harrastuksissa yleensä (krhm, aina), vaan lähinnä ilmaisesta juopottelusta. Ihan hyviä ne olivat. Paranivat illan mittaan. Ja pääasia on, että unkarilaiset eivät sylje kuppiin edes viiniä maistellessa. Viinin pois sylkeminen on, sanoi kuka tahansa mitä tahansa, todella vammaista. Jostain syystä alkoholittomat alkoholijuomat eivät ole saavuttaneet suurta suosiota. Eikä se johdu mausta. Vaan siitä, ettei niissä ole alkoholia.

Koko kaupunki oli remontissa. Kuten me kaikki totta kai tiedämme, eikö niin eikö niin, Pécs on Euroopan tämän vuoden kulttuuripääkaupunki. Tai yksi niistä viidestäkymmenestä. Tämän takia koko kaupunki haluttiin pistää kuntoon kerralla. Ikävä kyllä suurinta osaa projekteista, joiden olisi pitänyt olla valmiina jo viime vuoden loppuun mennessä, ei oltu ehditty vielä aloittaa. Ne taas, jotka oli aloitettu, ja joiden myös olisi myös pitänyt olla jo valmiina, olivat sitä vastoin pahasti kesken. Kuulemma tämä johtui suurelta osin projektin pääorganisoijan, merkittävän poliitikon, harmillisesta kuolemasta. Tämän jälkeen korruptio pääsi puhkeamaan yhtä komeaan kukkaan kuin häntä ennenkin. Joka tapauksessa, mielestäni "Pécs kulttuuripääkaupunki 2015" olisi ollut ehkä vähän realistisempi tavoite.

Pálinkás jó reggelt!

Seuraa varoitus. Luvassa jälleen ylipitkä blogipäivitys. Muistakaa, kaikkea ei tarvitse lukea kerralla. Ei makeaa mahan täydeltä. Ei tippa tapa.

i

Nyt ymmärrän minkä takia ihmiset eivät yleensä jaksa päivittää blogejaan. Se on piru vie työtä, eikä siitä makseta palkkaa, paitsi joillekin naurettaville aivopestyille teini-ikäisen aivot omaaville "muotiblogien" kirjoittajille a.k.a. pissiksille, joiden koko elämä pyörii oman itsensä ympärillä ja muodin, joka vasta naurettavaa onkin ja kuitenkin pukeudun itsekin vaatteisiin, jotka ovat tällä hetkellä muodissa, mutta onko minulla oikeasti vaihtoehtoa, kun kaikki vaatteet kaupoissa ovat osa tätä samaa rahataloutta ja muoti onkin oikeastaan vain yksi välttämätön seuraus tästä kulutuksen itsetarkoituksellisuudesta ja onaniasta, enkä minä sitä paitsi halua mihinkään rumiin hippihamppuihin pukeutua!

Katsoin tässä vähän aikaa sitten Zeitgeist videon, joten näen joka puolella vain pankkeja ja kapitalismia. Mutta älkää silti luulko, että tämä kaikki olisi vain tylsämielistä ironiaa. Kyllä minä ihan aikuisten oikeasti olen sitä mieltä, että meillä voisi olla aivan helvetin paljon parempi talousjärjestelmä käytössä. Ai mikäkö? En kerro. Ota itse selvää asioista. Ai miten niin en tiedä, vittu tiedänpäs. Homo.

Se minun täytyy vielä tähän alkuun sanoa, että jostain helvetin huonosta syystä kommentointi ei toimi minun koneellani/selaimessani ja kyllä olen yrittänyt päivittää kaikki jutut. Joten haluaisin käyttää tämän tilaisuuden kiittääkseni kaikkia teitä hanimussukkaisia, jotka olette vaivautuneet kommentoimaan. Kommentteja on oikeasti tosi kiva lukea, joten kiitos kova ja älkää peljätkö, että kommenttinne olisivat tyhmiä tai mitään muuta vastaavaa, vaikka ekassa merkinnässäni sanoinkin, että älkää kommentoiko tyhmiä juttuja. Olin silloin nuori ja tyhmä enkä tiennyt mitä kirjoitin, herra armahda!

i

Paljon on vettä virrannut Gangesissa sitten viime päivityksen. Dunassa myös, vaikka vielä pari viikkoa sitten näytti siltä, että se voisi melkein jäätyä. Nyttemmin sää on hieman lauhtunut. Luntakaan ei ole enää niin paljon, että kengät kastuisivat. Kengät eivät kastu senkään takia, että ne ovat uudet. Vanhat kastuivat niin monesti, että ne alkoivat muistuttaa enemmän omavaraista ekologista ympäristöä kuin jalkinetta. Sain myös kuulla Entry Campilla, josta lisää alempana, että kenkäni "Fankadelicit" on nimetty unkarilaisen räppärin "Fankadelicin" mukaan. En tiedä kuka tämä tyyppi on, mutta mentorien virallinen bilettäjätyyppi, joka ei erityisemmin pidä räpistä sanoi, että "He's one of the good guys". Joten uskon häntä.

i

Opiskelu

Kurssivalinnassa käytin kriteerejä, joita jokainen kunnianhimoinen ja itseään arvostava opiskelija käyttäisi. Kellonaikaa (ei aamutunteja, ei pysty), paikkaa (noin kaukana!? Come on!) ja opintopistemääriä. Hyvä on, viimeistä minun ei tarvinnut käyttää, koska vaihtarit saavat kaikista kursseista joka tapauksessa 5 pistettä. Kurssin nimellä oli toki myös jonkin verran vaikutusta – samoin opettajan. No ei, mutta vakavasti puhuen opiskelu täällä on ollut erittäin hauskaa sen melkein kaksi viikkoa, mitä olen tähän mennessä opiskellut. Proffat ovat erittäin keskustelevia, kaikki paitsi yksi, joka lähinnä puhuu itsekseen, useimmat asiat vieläpä kahteen kertaan. En ole varma ovatko kurssit seminaareja, sillä Unkarissa seminaareja ja massaluentoja ei erotella toisistaan kurssin nimessä, mutta sanoisin, että ne ovat lähempänä seminaareja, kuin niitä luentosarjoja, joihin olen tottunut Suomessa. Tiedättehän, professori puhuu luokan edessä itsekseen ja kysyy noin kerran luentosarjassa, mitä mieltä opiskelijat ovat jostain asiasta vain saadakseen vastaansa äärimmäisen hiljaisuuden ja oppilaiden - anteeksi opiskelijoiden, mehän olemme yliopistossa, mukamas, hahahahaa - poispäin kääntyneet katseet. Suomessa ei vastata. Se ei vain kuulu asiaan.

Olenkin ollut jopa hieman yllättynyt kun eivät opiskelijat täälläkään ole ensimmäisenä toitottamassa mielipiteitään. Olen melko varma, että se johtuu siitä, ettei kursseilla ole yhtään amerikkalaista tai brittiä. Kohteliaasti sanoen itsensä ilmaisemisen kulttuuri näissä maissa on hieman erilainen, varsinkin Amerikassa, voi luoja. Opettajan kysyessä jotain ei kuitenkaan koskaan käy niin, että ihmiset alkaisivat katsella poispäin. Tietenkin toiset oppilaat (krhm) ovat enemmän äänessä kuin toiset, mutta sehän on vain luonnollista. Katsokaas kun, joitakin meistä vain on siunattu korkeammalla ymmärryksen tasolla kuin muuta rahvasta, hah.

i

Entry Camp

Mistä aloittaisin? Vaikkapa alusta. Viime viikonloppuna järjestettiin uusille vaihtareille "Entry Camp" niminen tapahtuma, jonka tarkoituksena oli ilmeisesti tutustuttaa uudet opiskelijat unkarilaiseen juomiskulttuuriin. Päivällä oli tutustumisleikkejä, jotka totta puhuen vaikuttivat enemmän tekosyyltä tarjoilla Pálinkaa. Päivällä oli myös lounas, joka oli tunnin myöhässä, kuten kaikki muukin ohjelma. Odottelu oli siis myös merkittävä ohjelmanumero viikonlopun aikana. Leirillä oli mentorit mukaan lukien noin pari-kolmekymmentä ihmistä.

Illalla olikin sitten kunnon kemut. Tunnelma oli välitön, humala väistämätön, vain muutama ihminen päihtymätön poislukien minut totta kajstenvall. Pääasiassa viinan ja kofeiniin vaikutuksella tanssin koko yön kuin pieni eläin. Tanssiminen ei ole ollut yhtä hauskaa piiitkään aikaan! Olin käytännössä transsissa! Kyllä se kuulkaa niin vaan on, että tanssiminen selvinpäin ei vain ole yhtä kivaa kuin vaikutuksen alaisena, ei todellakaan! Selvänä on vaikea päästä samanlaiseen tilaan, jossa samaan aikaan tanssii vain itselleen hyvin tietoisena kehostaan, mutta kuitenkin jollain tapaa oman itsensä ulkopuolella. Sitä on hyvin vaikea selitää ihmiselle, joka ei ole sellaista kokenut. No tanssin minä paritanssiakin jossain vaiheessa, mutta siltä kohtaa muistikuvani ovat harmillisen hataria. Olin nimittäin ihan hyvä, sikäli kuin muistan. Jossain vaiheessa minun piti myös levähtää hetkinen sängyn puolella, mutta sehän on ihan ymmärrettävää kun kovasti tanssii, eikö niin? Toinen syy tähän saattoi olla juomapeli nimeltä "Buffalo". Kertoisin teille mielelläni säännöt, mutta sitten teidän täytyisi olla mukana tässä pelissä koko elämänne loppuun asti, ja kuten varmasti ymmärrätte, en voi mitenkään ottaa sellaista kontolleni.

Totta kai juhlissa tuli myös puhutta monen ihmisen kanssa, erittäin kiihkeästikin, kuten humalassa on tapana. En kuitenkaan tarkoita agressiivista. Keskustelin musiikista portugalilaisen jätkän kanssa, joka osasi puhua amerikkalaisella ja brittiläisellä aksentilla, fiksu tyyppi muuten, psykopaateista yhden mentorin kanssa, korruptiosta sen bilettäjätyypin kanssa, taisi olla Victor nimeltään... Mutta eniten puhuin kuitenkin ihan vain silkkaa ja puhdasta paskaa. Sellaista, mitä nyt humalassa tulee puhuttua, kun yrittää tutustua ihmisiin ja olla hauska koko ajan. Eikä se aina onnistu.

Illan suurin tragedia oli kun tupakat loppuivat. Eikä niitä saanut mistään! Jonkun tyypin piti tulla tuomaan lisää, mutta eipä näkynyt. Nyt kun sitä ajattelee, niin koko tämä tarina "tyypistä, joka tuo mukanaan tupakkaa" oli luultavasti pelkkä myytti, jonka tarkoituksena oli pitää mielemme korkealla, kunnes olemme niin humalassa, ettemme enää välitä. Ja jos todella näin oli, niin suunnitelma onnistui täydellisesti.

Aamu tuli huoneeseemme siivoajan muodossa. Liian lyhyet yöunet ja aamupala tekivät kuitenkin tehtävänsä ja saimme kaikki sielumme ja ruumiimme kutakuinkin samaan astiaan. Aamupalan jälkeen jotkut hullut, itse asiassa suurin osa, halusi lähteä "pienellä kävelylle" luontoon. Siitä vaan, minä äänestän jaloillani, jalat sohvalle ja pian Victor - toinen, jonka mielestä aamureippailu ei kuulu asiaan tällaisena päivänä - toikin eteemme pullon Pálinkaa. En tiedä missä hän oli sitä säilyttänyt, sillä luulimme, että kaikki viina oli loppu. Että Pálinkas jo reggelt vaan sullekin. Victor perusteli aamusnapsia jotenkin maksan ja pernan toiminnalla tai emminämuista, mutta se kuulosti tarpeeksi typerältä syyltä minulle. Junassa juttelin vielä kahden puolalaisen tytön, Katyn ja Magdan kanssa (Magda on yleensä ollut hiljainen tyttö, mutta nyt hänkin oli selvästi hyvällä tuulella ja osallistui keskusteluun) ja Katy, joka harrastaa tanssia, oli sitä mieltä, että olin tanssinut hyvin! Hauskasti, mutta hyvin. En voinut uskoa häntä. Tai siis - tietysti olen itse sitä mieltä joskus tanssiessani että "vittu mä oon hyvä", mutta on aina kiva kuulla jotain sellaista jonkun muun suusta. Kotiin päästyäni en pystynyt enää edes nousemaan tuolilta. Jouduin lähes konttaamaan vessaan. Niinpä käytin ajan hyödykseni ja aloin taas tehdä musiikkia. (Kohta teen uuden artistin myspaceen niin pääsette kaikki maallikot kuuntelemaan, että mitä se mussiikki on. Ja kiitti kovasti Laksa fruitysta! Pienen säätämisen jälkeen se toimii suurimmalta osin. Jotkut pluginit vaan bugaa.)

i

Juokseminen

Olen kaiketi onnekas kun pidän juoksemisesta. En pitkien matkojen, mutta spurteista sitäkin enemmän. Juoksemista on nimittäin tullut harrastettua. On olemassa sellaisia tapoja, jotka kuolevat hitaasti. Yksi sellainen on ylimielinen suhtautumiseni henkilökohtaisen spatiaalisen liikkeeni mahdollisuuteen suhteessa vääjäämättömään temporaalisen liikehdintään. Hih hih. Siis kuinka paljon aikaa tarvitsee ehtiäkseen, sanotaan, yliopistolle. Vastaus: Enemmän, kuin mitä minä siihen varaan. Niinpä ensimmäisen kerran etsiessäni sosiaalitieteiden tiedekuntaa, lähdin tuntia ennen matkaan, ilman että tiesin oikeastaan minne olin menossa. Lopputulos, paljon juoksemista. Juoksin Petöfi sillankin yli vaikka vieressä ajoi ratikka. En oikein tajua miksi. Kai ajatteluani ruokki epäluottamukseni julkisia kulkuneuvoja kohtaan. Ajattelin myös että en voi tietää missä ratikka pysähtyy, joka on totta sinällään, mutta totta on myös se, että niitä pysäkkejä on joka pirun välissä. Sittemmin olen siirtynyt käyttämään myös ratikkaa. Busseihin en vieläkään koske, ellei ole pakko.

i

Muuten elämä täällä kulkee oikein hienosti. Paljon jäi taas sanomatta, mutta on kovin vaikea yrittää mahduttaa kaikkea kokemaansa edes kymmeneen merkintään. Elämä on niin ihmeellistä. Eikun ihan oikeasti. Joka päivä näkee niin paljon, että ei voi muistaa kaikkea edes illalla nukkumaan mennessä. Sen takia olen ottanut tavakseni kirjoittaa kännykkään pieniä muistutuksia joistakin ajatuksista... Suurimmaksi osaksi kuitenkin ne ovat silkkaa sontaa. Esimerkki: "Taskut, mikä hieno keksintö! Mihin ihmiset ennen laittoivatkaan kätensä, kun eivät tienneet mitä niillä tehdä." Mitä tuollaisella nyt tekee!? Toinen on vähän parempi: "Näin ratikassa miehen, joka näytti aivan siltä tyypiltä pilailulaseista. Siis ne sellaiset pilailulasit, joissa on kiinni muovinen punertava nenä ja niiden alla viikset"...

i

Ps. Sain selville, mitä ne "hiiret" olivat. Ne tai siis se oli ääni, joka johtui siitä, että tapetin liimaus meinaa pettää nurkasta ja ääni kun tapetti pikkuhiljaa irtoaa seinästä kuulostaa todellakin aivan hiirien rapistelulta. So I'm not a crazy person after all!

Pahuksen hiiret!

Nukuinpas muuten aivan helvetin huonosti viime yönä. Onkohan tosin soveliasta kiroilla täällä, kun yliopistolla on linkki tähän blogiin ja kaikkee? Siitä vaan, maitopoika! Eihän tätä kukaan lue. Nimeä yks ihminen, joka on joskus lukenut jotain mitä yliopiston sivuilla lukee! Niinpä, et pysty! Sitä paitsi Suomi on vapaa maa! Vapaa maa! Kumma kyllä tuota fraasia kuulee vieläkin joidenkin suusta. Miten niin vapaa maa? Mitä helvettiä se edes tarkoittaa!? Oi, anteeksi kieleni.

Kuvittelin yöllä että talossa on hiiriä. Ei tämä mikään uusi talo ole, mutta ei täällä todellakaan mitään hiiriä ole! En tajua mistä sain senkin päähäni. Kuulin kyllä jotain ääntä, mutta luultavasti se oli lämmitin. Tietenkin rupesin yöllä miettimään miten saisin ne tapettua, hiiret. Pitäisikö minun soittaa johonkin tuholaispalveluun? Entä vuokraemäntä, tietääkö hän edes sanaa hiiri englanniksi? Ei varmaan, pitäisiköhän minun matkia hiiren ääntä puhelimessa? Typerää. Tällasin aatoksin valvoin pari tuntia ja juuri kun olin nukahtamassa uudestaan minulle tuli joku halvatun unihalvaus ja luulin, että sydämeni pysähtyy. Noin on käynyt niin monesti, että tiedän, ettei se oikeasti pysähdy. Mutta kyllä se jotenkin ikävältä tuntuu.

Kämpästähän voisin puhua muutenkin nyt samalla. Tämä on tosiaan ihan kiva 40 neliön kämppä, eli tuplasti isompi kuin vanha ylioppilaskylän luukkuni. Hyvä puoli siinä, että vuokrasin talon matkatoimistolta on, että asunto on valmiiksi kalustettu. Ei tarvitse metsästää kattiloita tai patjaa jostain Plaza Arenalta. Siinä vasta muuten paikka, voi jumalauta! Oikea helvetti, ja tällä kertaa kristillisessä mielessä. Aivan törkeän kokoinen laatikko tyhjällä tontilla, hieman syrjässä, aivan täynnä kauppoja. Oikein amerikkalaistyylinen ostosparatiisi (ilman kristillisiä viittauksia tällä kertaa). Julkisivu on valaistu törkein vaihtuvin värein, ja törkeä on muutenkin hyvä sana kuvaamaan koko hökötystä. Menin sinne kerran, läpi helvetin porttien, tehtävänäni löytää “mokkula”-tyyppinen nettiliittymä. Puoli tuntia sai sitäkin vodafonen liikettä etsiä. Mietin tuohon porttolaan, tuohon huorataloon, jossa myytävänä on muutakin kuin naisen ruumis, koko ihmiskunnan arvokkuus ja kaikki hyvä, niin tuota sinne mennessäni että: Tällaisestako me haluamme, että meidän aikamme ihmiset muistetaan? Vaikka tuskinpa sellaisia on mietitty rotiskoa rakentaessa. Kuhan vähän fyrkkaa sais, työmiehet ovat ajatelleet - ja pillua.

i

…Niin siitä kämpästä vielä. Että kiva on. Vähän tulee neuvostoajat sisätiloista mieleen, mutta minusta se on ihan kodikasta. Lämmittimiä on vain yksi, mutta sentään se on tehokas, riittää koko kämpään. Mitä nyt vessa on vähän viileä. Kuuma vesi on sitä lämmittimen läpi mentyään, joka sekin toimii mainiosti ja kaasulla. Minulla on myös kylpyamme. Mahdun sinne joko istumaan, niin että rintakehä ja siitä ylöspäin jää paljaaksi, tai sitten veden alle niin, että jalat ovat ilmassa. Näitä kahta asentoa kun vuorottelee niin saa mukavan kylpykokemuksen. Vedenkeitin ansaitsee myös maininnan, sillä se on epäilemättä tehokkain vedenkeitin, minkä ihmiskunta on kuunaan nähnyt. Keittää puoli litraa noin puolessa minuutissa! Jos vain CIA saisi sen käsiinsä... Telkkari löytyy myös, mutta kuva on huono, johtuu kuulemma antennista. Unkariksi dubatut amerikkalaiset sarjat eivät myöskään ole minun teemukini. Minun on se valkoinen, pieni. Ei kovin hyvä teemukiksi, mutta muitakaan ei ollut. Muistin onneksi ostaa hunajaa! Sitä myytiin joko kilon tai puolen kilon lasipurkissa. Molemmat olivat liian isoja, mutta pakko oli jotain saada. Voisinkin tästä mennä laittamaan vähän aamiaista, kun ajatukset riistäytyvät näemmä lopullisesti hallinnasta.

Budapestin loska

No niin. Ensimmäinen epävirallinen Erasmus tapaaminen ei olisi voinut mennä yhtään paremmin kuin se meni. En ole varma oliko äsköinen sarkasmia vai ei, mutta oli se sitä tai ei, niin tarkoitan mitä sanoin yhtä lailla.

Ilta oli loistava! Yllätyksekseni minulla ei ollu mitään vaikeuksia olla oma itseni illan aikana. Muut opiskelijat olivat, totta vie, tavallisia ihmisiä, mikä tietysti näin kirjoitettuna kuulostaa aika typerältä, mutta elettynä elämänäni se oli hyvin yllättävä uutinen. Kontaktini vaihtareihin Suomessa ovat olleet hyvin vähäiset ja minua on aina ahdistanu se, että minun on täytynyt (vähintään omassa päässäni) olla joku helvetin valtaväestön edustajana, hiljainen suomalainen. Nyt kun kaikki olivat eri puolilta Eurooppaa sain vain olla yksi heistä. Ja olinkin mielestäni varsin mukava ja seurallinen tyyppi jostain kummallisesta pienestä maasta, josta muut tiesivät hyvin vähän, mutta silti enemmän kuin minä esimerkiksi Bulgariasta. (Toinen Bulgarialaisista tytöistä näytti muuten ihan ”Sex in the city”n Charlottelta. Siis i-han!)

i

Kahvila

Tapasimme Burger Kingin edessä, josta menimme johonkin kahvilaan. Ensivaikutelmat ihmisistä olivat ihan hyviä, toiset olivat puhelaampia kuin toiset, mutta käytännössä kaikki puhuivat ymmärrettävää tai ”jopa” hyvää englantia. ”Jopa” siksi, että tietenkin suomalaisena oletin puhuvani parasta englantia... en ole varma siitä. Puhuin baarissa toisen bulgarialaisen kanssa – kaikki olivat muuten tyttöjä paitsi ranskalainen kaveri, joka oli ihan mukava sitten kun hänen puheestaan alkoi saada jotain selvää. Kahvilasta lähdimme kaduille hortoilemaan Budapestin räntäisille kaduille. Francesca, italialainen, joka toimi turistioppaanamme, johdatti meidät johonkin yökerhoon, joka oli aivan täynnä jo kymmeneltä. Siellähän se todellinen tutustuminen tietysti alkoi. Totta kai minun piti juoda muutama olut enemmän kuin muiden ihan vain osoituksena kansamme ikiaikaisesta kulttuurista. Opin sanomaan kreikan slangilla ”oon vitun kännissä” ja ”oon hieman kännissä, mutta en liian kännissä, etten ymmärtäisi, mitä ympärilläni tapahtuu”. Kreikkalaiset olivat muutenkin hauskoja ja puhuivat täydellistä englantia. Samoin kuin puolalaiset, yllätyksekseni. Ja italialainen. No, ranskalainen ei ihan, mutta kieli oli suurehkolta osin ymmärrettävää. Ketäs muita siellä vielä oli... Toinen italialainen, joka ei oikeastaan puhunut, kolmas puolalainen, joka myöskin oli hiljaisempaa tyyppiä. Ja olikohan siellä vielä neljäs puolalainen.

i

Baari

Baari oli tosi siisti! En muista nimeä, olisikohan ollut Instant, muistinpas, mutta en ole kyllä ollenkaan varma oliko tuo baarin nimi, vaiko esimerkiksi sana jossain mainoksessa. Baarissa oli kaloja katon rajassa, oikea parvi. Katon raja tosin oli kahden kerroksen korkeudessa, ikään kuin sellaisessa sisäpihassa. Joo, en edes yritä selittää. Nyt tajuan miten perseestä on varmaan kirjoittaa paikkojen kuvailua romaaneihin. Joka tapauksessa kaksi kerrosta, hyyyyvin paljon ihmisiä, kalja oli halpaa ja puhuimme mm. kielitieteestä ja perseistä.

i

Seikkailu viidennessä kaupunginosassa

Joka tapauksessa, hauskaa oli, kuppia nosteltiin ”Kippis!” ja ”Stål” (ei, paikalla ei ollut ruotsalaisia, muita kuin minä, that is) kaikuivat tavanomaisempien prostien ja egészségedre:jen lomassa. Niitä muita en voi millään muistaa juuri nyt. Jossain vaiheessa päätimme lähteä ranskalaisen luo jatkoille! Mahtava idea, tuumimme kaikki. Otimme kimpsumme ja kampsumme ja suuntasimme Budapestin vihamieliseen, kuten vielä on paljastuva, ilmastoon. Kaikilla oli nälkä, joten päätimme mennä supermarketiin. Sellainen löytyikin tuota pikaa ja sen sisältä jos jonkinlaista särvintä ja survointa ja tietenkin alkoholia. Yllätykseksemme alkoholia ei kuitenkaan saanut ostaa kyseisestä kaupasta. Paikallinen unkarilainen randomhenkilö sivisti meitä, että alkoholia ei saa ostaa tähän aikaan kuudennesta kaupunginosasta, mutta sitä saa sen sijaan ostaa viidennestä.

Niinpä minä kunnon partiolaisena, kuten aina pahus vie, päätin ilmoittautua vapaaehtoisesti 1100-lukujen ristiretkien hengessä hakemaan tuota kauan kaivattua alkoholia tarunhohtoisesta viidennestä kaupunginosasta, joka oli tossa ihan lähellä noin kun meet vähän matkaa suoraan. Ja niinpä minä lähdin juoksemaan tuonne lähelle suoraan vähän matkan päähän minkä kintuistani pääsin. Suurelta osin näyttääkseni muille, että minusta on siihen ja millainen jalo luonne olenkaan. Ja niin oli, että alkoholia suorastaan jaettiin ilmaiseksi kaikille niille, jotka osasivat sitä tuohon kellonaikaan tuosta paikasta etsiä. Myytiinkö kaupassa ylipäätään mitään muuta? Ehkä sipsejä. Ostin kaksi painavaa kassia ja päätin lähteä takaisin. Ja lähdinkin. Kävelin vähän matkaa, sitten juoksin. Kun väsyin kävelin taas ja sama toistui. Jostain kumman syystä en kuitenkaan löytänyt ystäviäni. Mihin he olivat oikein voineet mennä? Olivatko he menneet kenties sisälle johonkin baariin sadetta pakoon? Tai ehkä en vain ollut juossut tarpeeksi kauas... Tai mikä pahempaa, olin juossut liian kauas! Kyllä, nyt minä varmasti olin jo juossut liian kauas: ”En muista tuota hotelli Hiltonia! Enkä tuota risteystä.” Juuri sillä hetkellä. Sillä simenomaisella hetkellä sieluuni pääsi pieni epätoivon hitunen, ja se hitunen oli riittävän suuri, jotta siitä kasvoi... no, suurempi... pala... nen. Epätoivoa. Niinpä käännyin takaisin ja lähdin juoksemaan. Ei jumalauta, miksen mä voinu ottaa niiden numeroja ylös? Tai edes sen kadun nimeä!? Eikö se nyt olis vittu ollut vähintä mitä typerämpikin idiootti voisi tehdä? Eikö!? Vitun ääliö. Ja vitun paskat muka-kaverit kun ei oottanu mua. Voi jumalauta. Oo tottunu vittu tällaseen säähän, minä niille paskat säät ja tuulet näytän. Mihini vittuun ne oikein muka meni? Onko tää ees oikea katu!? Jne, yms, tiedättehän.

Jos olen joskus sanonut pitäväni lumesta, en ole valehdellut, olen vain ollut väärässä. Budapestin loskassa kävely oli aivan per...hanan kivaa. Totta kai minä tykkään lumesta, olen talven lapsi! Kaiken rehellisyyden nimissä se oli kyllä loskaa ja siitä en pidä.

Jossain vaiheessa päätin ottaa taksin, mutta eihän sekään auttanut. Ajeltiin sinne, ajeltiin tänne, sillä hetkellä hyvin huonon englantini kanssa, taxikuskin pyyteettömän hyväsydämisyyden siivittäminä. Mies ei ottanut minulta edes rahaa matkan päätyttyä! Eikä seuraavakaan taksikuski! Ja kun isäni oli vielä sanonut ennen matkaa, että noissa maissa taksibisnes on lähellä järjestäytynyttä rikollisuutta! Järjestäytynyttä hyväsydämisyyttä ja pyyteettömyyttä jos minulta kysytään!

i

Lopun saivatkin sitten kaikki onnekkaat lukea facebookista.

”Okay guys! I'm such a fucking moron! Please forgive me! This will be the last time I'll be playing the booze messaiah ever again I promise! At least without a map or somebody's phonenumber... (God I wish I had had somebody's number just now...) I hope you weren't too worried for me!! 'Cause I was. A bit. At some point.”

Ja

“I know this isn't much of a way of making it up but... I still have the booze! :DDD And I would like it very much if all of you would care to join me and drink them up some beautiful day in the near future? Yes?”

i

Loppuun haluaisin vielä sanoa, että tuskin mitään näin typerää voi tämän matkan aikana enää tapahtua. Joten jos haluatte nauraa jonkun kustannuksella tai etsitte muuten vain halpaa hupia, niin kannattaa laittaa vaikka radio päälle tai jotain.

Aloita tästä

Tarkoituksenani ei ole, eikä ole missään vaiheessa ollutkaan kirjoittaa mitään ääliömäisyyksillä ja typeryydellä kerskailevaa gonzoblogia. Enkä aio kirjoittaa sellaista nytkään. Sellaisenkin kirjoittaminen olisi kyllä hyvin mahdollista ensimmäisen viikon tapahtumien perusteella. Mutta aikahan sen näyttää minkälainen tarina tästä muodostuu. Tai siis minä muodostan, eihän tätä mikään henkiolento kirjoita, vaan kasa luuta, verta ja kiinteitä lihaksia, ei kuitenkaan tässä nimenomaisessa järjestyksessä. Tästä eteenpäin, kuten kyllä tähän astikin, kirjoitan puolesta vuodestani Unkarissa mitä muistan ja viitsin ja te sitten luette tai ette lue, mutta mikäli luette niin saatte luvan kommetoida. Kuulosti hieman käskyltä. No sanotaan, että teillä, tai siis sinulla, ellei kyseessä sitten ole kuninkaallinen, on lupa kommentoida. Paitsi jos kommentoitte jotain typerää. Silloin on ehkä parempi, ettette kommentoi. Muussa tapauksessa tehkää se, sillä se on helppoa nykyään kun ei tarvitse itse nuolla edes kirjeitä kiinni, sillä tietokone on ohjelmoitu tekemään se ja tuhat muuta asiaa puolestanne.

No niin. Ensimmäinen kappale varmaan karkoitti kaikki, joita ei liikaa kiinnosta mitä minulle kuuluu. Totta puhuen, en minäkään jaksa teidän blogejanne lukea.

i

Matka

Matkustaminen on ihan miellyttävää. En kylläkään juuri pidä siitä, että ahtaissa tiloissa joutuu puhumaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Siinä on jotain kiusallista. Onneksi lentokoneessa kukaan ei halunnut jutella minulle, luultavasti koska tulivat Suomesta ja olivat jo oppineet täkäläisille tavoille. Tai sikäläisille, täällähän minä olen. Yöllä Gatwickin lentokentällä heräsin siihen, että intialaisen näköinen täti käski minua menemään yläkertaan nukkumaan. Siellä olikin penkkejä vaikka muille jakaa! Jos vain olisin saanut tietää tästä jo ennen kuin olin etsinyt pari tuntia itselleni unisijaa ja sellaisen löydettyäni nukkunut kelvotonta koiranunta kummallisissa asennoissa, joiden seurauksena niskani kipeytyivät ja sukkani hikosivat märiksi.

Unkarissa matkustaminen oli jo hieman hankalampaa. Oli maanantai, olin hyvin väsynyt. Joku setä myi minulle lipun metroon, ilmeisesti lopulta vain 100 forinttia (40 snt) alkuperäishintaa kalliimmalla. Setäparka kun joutui sellaista työtä tekemään. En kuitenkaan luottanut tuohon hienoon ihmisparkaan sen vertaa, että olisin uskonut metron vievän keskustan suuntaan, kuten hän sanoi. Sen sijaan kävin kysymässä samaa asiaa teini-ikäiseltä kioskin myyjältä, joka ei osannut englantia Resu-Pekan (kuten tuon miehen jo nimesin) vertaa. Oikean aseman löydettyäni, kotiini oli melko helppo löytää. Ainut asia, joka vaikeutti kaupunkisuunnistusharrastustani oli se, etten oikein meinannut kehdata katsoa karttaa julkisesti. Kato kun muut ihmiset näkee. Olen sosiaalisesti hyvin herkkähipiäinen. En pidä erottumisesta. Enkä varsinkaan noloista tilanteista. Tämä voi olla joillekin ystävilleni yllättävää, sillä minulla on tapana sellaisiin joutua. No, jujuhan on toki siinä, että nolostua ei voi, jollei tajua hävetä. Ikävän usein tämä taktiikka ei kuitenkaan toimi. On helppoa olla pelle, jos on yleisöä, joka tietää paikkansa kuten se aina tekee siksi se on yleisöä. Ilman sitä, ei maksa vaivaa, sen sanon.

On tullut muuten käveltyä paljon viikon aikana. Ja kannettua painavia esineitä. Ajattelin että nyt kun ei ole pyörääkään, niin pitää sitten juosta. Ei kai nyt helvetti kukaan jaksa kävellä kaikkialle, se on niin tylsää! Hankin toki kuukausikortin julkisiin kulkuneuvoihin 3800 forinttia (~14€), koska en ole täysi ääliö.

i

Yliopisto

Kävin yliopistolla tiistaina. Humanistisen tilat olivat aivan keskustassa, hienolla paikalla kerrassaan, vanhassa talossa. Humanistisen tiedekunnan kansainvälisen toimiston löysin puolen tunnin harhailun jälkeen vaikkei talo oikeastaan ollut kovin iso. Tai ainakaan se ensimmäinen kerros, jossa haahuilin. Menin huoneeseen, jonka vieressä luki, unkarilaiseen tapaan sukunimi ensin, Balaci Sándor, International Relations Office tai jotain sinne päin. Olin käynyt Sándorin, tai ehkä kuitenkin kutsun häntä Balaciksi, koska emme ehkä ole aivan sinutteluväleissä, kanssa olin käynyt sähköpostikeskustelua siis, anteeksi tämä englantilainen lauserakenteeni, olen kirjoittanut monta kaunistelevaa sähköpostia. Ei olisi pitänyt mennä se pipo päässä sisään. Ei, vaikka kiva pipo onkin. Tai symppis. Ehkä Sándor ei vaan pidä ihmisistä, joilla on symppispipot, tai sitten se saattoi olla myös se, etten ollut hoitanut asoitani aivan hänen standardiensa mukaisella tasolla, mitkä ne sitten ikinä olivatkaan. Keskustelun sävy oli alusta asti ei-leppoisa. Balaci kysyi ”Minkä laitoksen opiskelija olet?” ”The Department of Hungarian Culture and Literature”, vastasin, sillä keskustelu käytiin englanniksi. ”Do you already have an apartment.” ”Yes, I do.” ”Okay... Have you contacted Mr. This and That?” ”No, I’m afraid I haven’t.” Tai jotain sinne päin, en ole kovin hyvä muistamaan keskusteluja, mutta sen muistan, että tämän jälkeen hän vastasi: ”And you’re here [in Hungary] anyway.” Se kuulosti jotenkin aika draamattiselta. Onnistuin onneksi pysyttelemään ruumiini ulkopuolella ja olemaan tuntematta häpeää tekemättömistä asioista. Hänen sävynsä nimittäin antoi ymmärtää, että minun olisi pitänyt ottaa heihin yhteyttä. Sitten hän pyysi minua täyttämään ilmoittautumislomakkeen kolmatta tai neljättä kertaa ja kun olin saanut sen tehtyä, hänen sävynsä oli hieman suopeampi. Ehkä hän laski kymmeneen. Egy, kettö, harom... Täytin vielä joitakin papereita ja kun kävi ilmi, etten ollut myöskään hakenut mentoria (en tietenkään, kyllähän mää nyt pärjään!) hän vastasi ”So, you didn’t do that either.”

Viimeinen osa keskustelusta, jonka muistan oli kun hän kysyi, että mitähän ajattelin sitten tehdä, jossen satukaan saamaan tarvittavia kursseja kasaan, suurin osa kun on unkarin kauniilla kielellä. Vastasin: ”Well, then I guess I’ll have to learn Hungarian pretty fast.” Hän ei nauranut. En tiedä naurattiko minuakaan.

Kävi siis ilmi, että opiskeluaikani Unkarissa saattaisi loppua varsin lyhyeen, mikäli en saisi hoidettua asioitani kuntoon. Siis: Ottaisi selvää millä laitoksella olen, valitsisi kursseja, toivoisi, että kurssit löytyvät tosiaankin englannin kielellä, mikä ei todellakaan ole missään nimessä itsestään selvää. Unkariahan olen käynyt yhden kurssin, joten sillä opiskelu voisi olla hieman, öh... problematic as the french say.

Samana päivänä, ennen kuin siitä tuli ilta ja sen jälkeenkin kävelin (lue: harhailin) lähes yhteen putkeen seitsämän tuntia (polvea särki jo neljän tunnin jälkeen) ja rikoin kaljan marketissa juuri kun olin maksanut ostokseni. Myyjä näytti juuri niin tympääntyneeltä kuin asiaan kuului.

i

Opiskelu (olematon, tähän mennessä)

Suurin, ainakin tähän asti tarinaa suurin, möhläykseni/löytöni/asia, jonka olisi todellakin voinut selvittää jo kaaauan sitten, oli kuitenkin se, kun torstaina sain tietää, etten opiskelekaan humanistisessa vaan sosiaalitieteiden tiedekunnassa. Laitokseni ei siis ollutkaan Hungarian Culture and Literature, jos sellaista laitosta edes on, tai on ikinä ollutkaan muualla kuin mielikuvitusmaailmassani. No mutta hei, sepäs kiva! Eikun oikeesti on, koska olin koko ajan yrittänyt päästä opiskelemaan sos.tieteiden tiedekuntaan, sillä kaikki itseni kannalta järkevät kurssit olivat siellä. Ei enää amerikankielistä kirjallisuutta, unkarilaista filologiaa, taidehistoriaa tai mitään muutakaan humanistista plörönlöröä, täältä tullaan sosiaaliTIEDE! Varmoja totuuksia ihmisistä! Tiedettä kovalla T:llä ja aivan helvetisti esitäytettyjä kyselylomakkeita.

Tähän tarinaan tulee varmaan jatkoa myöhemmin, sillä en tosiaan tiedä miten tämän jutun kanssa käy. Luultavasti opiskelen onnellisena kulttuuriantropologiaa tai jotain sitä muistuttavaa täälläoloaikani. (Ainakin word hyväksyi tuon yhdyssanaksi.) Balaci ei jostain syystä ollut pahoillaan, kun ilmoitin subjektiivisesta näkökulmastani emämunauksen mittasuhteet omaavasta emämunauksestani hänelle. Sitä vastoin hän oli hyvin myötätuntoinen: ”I understand your situation. I will direct you to my colleague, she’s the most helpful person!” Niinpä niin. Päästiinpähän sustakin. Tunne on kuule molemminpuolinen Balaci!

Ei vaan. Mukava heppu. Dramaattisuuden nimissä piti vähän liioitella tota meidän, mun ja Balacin ikuista kinastelu-, love and hate–tyyppistä suhdetta.

Tämän kerran opetus. Mikäli tahdot kovasti lähteä vaihtoon, mutta et ole aivan varma pärjäätkö siellä, kun olet kerran moinen ääliö – älä huoli, täällä on yksi paljon suurempi jo Unkarissa ja sillä menee ihan hyvin!

i

PS. Juokseva nainen korkkareissa kapealla kujalla kuulostaa vähän kengitetyltä hevoselta.