Taas on pyörinyt kiviä Gangesissa jne. Blogi on kerännyt sen verran paljon huomiota tosielämän puolella - eli Facebookissa - että paineet tämän merkinnän kohdalla ovat kovat. No hyvä on, kaksi kehua sain kuukausi sitten, mutta ne lämmittivät sydäntäni erittäin paljon, kiitos! Lupasin samalla päivittää blogini toukokuun puolella, ja yritinkin, mutta sitten aika karkasi häkistään, jossa sitä säilytän muutaman minkin ja parin muun turkiseläimen ohella, sillä eihän sitä koskaan tiedä, ja lukitsi minut tilalleen sinne häkkiin. Kaksi viikkoa siinä sitten hujahti, enkä yhtäkään sanaa saanut kirjoitettua.
Totta puhuen en ole ollenkaan varma, jaksanko edes yrittää olla hauska tällä kertaa. Juttu kun on niin, että tällä hetkellä tuntuu oikeastaan aika surulliselta. Ensimmäistä kertaa täällä. Tähän asti on aina ollut tekemistä, nähtävää, kouluhommia, bileitä ja ennen kaikkea aikaa. Nyt aika on oikeasti loppumassa. Osa kavereista on jo lähtenyt takaisin (Katja, jos luet tätä niin mulla on sua ikävä!! Hyvää kesätyötä, koita nauttia myös vaikka oletkin jossain Suomessa!) ja suurin osa lähtee tämän kuun aikana. Se on surullista. Elämä johon olen tottunut, ja josta pidän erittäin paljon, on loppumassa. Olen kuin Aladdinissa se prinsessa siellä tiimalasissa ennen kuin Vesa-Matti Loiri tulee ja rikkoo sen ja kaikki hiekka valuu takaisin Saharaan ja sitten Aladdin ja prinsessa hyppäävät juuri sen ainoan ikkunan alle kun se torni vyöryy heidän ylitseen. En halua sitä. En yhtään.
Sanon tämän joka kerta, mutta tällä kertaa se on pakko sanoa. Anteeksi aivan ylipitkästä päivityksestä. En jaksa jakaa sitä enää pienempiin osiin. Varo pienten osien takertumista kurkkuun. Älä lue tätä kerralla ellet ole kokenut kirjallisuuden lukia. Ei vaan, lukija.
i
Koulu
Koulu, jota toisinaan kuulee myös yliopistoksi nimitettävän, loppui viime kuun puolivälissä. Sen jälkeen minulla oli vielä pari esseetä ja kielikoe. Kun menin viimeistä kertaa yliopistolle, tunne oli yllättävän haikea. Luentoni olivat keskimäärin ihan hyviä ja rakennuskin ihan miellyttävä. Tärkeintä oli kuitenkin, että siellä näki ihmisiä. Opiskelun ansiosta oli aina myös jotain tekemistä. Ja aikataulu. Päivien nimillä ja päivämäärillä oli merkitystä. Sen takia ihmiset kai haluavat töitäkin tehdä. Päivillä on joku syy olla torstaita tai maanantaita tai pikku-lauantaita. Koulun päätyttyä minun on ollut todella vaikea muistaa, mikä päivä milloinkin on tai miksi sillä on edes väliä. Onko sillä? Mutta rehellisesti sanoen, tällainen vapaus on myös aika tylsää... Vähän niinkuin penskana kesälomalla. Pari ekaa viikkoa oli ihan innoissaan, mutta sitten piti alkaa tosissaan keksimään tekemistä ettei tylsistyisi. En kuitenkaan sano että haluaisin takaisin opiskelemaan, ehei - tämä kai periytyy myös sieltä lapsuudesta. Vaikka kesälomalla olisi ollut kuinka tylsää, koulun alkaminen tuntui aina paljon pahemmalta kuin se tylsyys.
Vika tekemisen keksimisessä täällä on, että kaikki ovat nähneet jo lähes kaiken, mitä halusivat, eikä ketään enää juuri kiinnosta järjestää mitään. Itse en keksinyt muuta tekemistä, kuin lähteä Terror Házaan, joka on siis museo, missä esitellään kommunismin ajan hirveyksiä, kidutusta ynnä muuta. Menen sinne maanantaina. Toinen ja ehkäpä vielä tärkeämpi syy, minkä takia vapaa-aika ei tunnu läheskään niin hohdokkaalta kuin sen pitäisi, on se, että sää täällä on aivan. Perseestä. En edes muista milloin sade alkoi, ehkä silloin kun porukat tulivat käymään noin vajaa kuukausi sitten, hei äiti ja isi, mutta sen jälkeen sade ei ole tauonnut kahta päivää pidemmäksi aikaa kerrallaan. Ei minulla ole koskaan ollut mitään erityisesti sadetta vastaan, mutta en olekaan ennen joutunut helvetti soikoon asumaan Norjassa! Ja missä ne vuonotkin ovat! Rahat takaisin mielikuvitusmatkailuvirkailija!!!
i
Kaverit
On oikeastaan aika ihme, miten vähän olen puhunut kavereistani, siihen nähden miten tärkeitä he ovat minulle. Puhuin aiemmin porukasta, joka meillä on tai siis oli. No, asiat muuttuvat. En minä enää vietä aikaa heidän kanssaan. On meillä Prahan reissu maanantaina, mutta totta puhuen olen ilahtuneempi aasialaisten ja Goncalon liittymisestä seurueeseen, kuin vanhoista kavereistani. Tämä saattaa kuulostaa teistä kummalliselta, koska ette tiedä, mitä päässäni milloinkin liikkuu. Ja ette tiedä sitä, koska ette ole minä, enkä minä kerro teille. Päivitän blogiani ehkä kerran kuussa ja silloinkin kulutan suurimman osan tekstistä kikkailuun ja pelleilyyn.
En oikeastaan tiedä, minkä takia asenteeni on muuttunut näin paljon näin lyhyessä ajassa. Syitä on varmasti monia. Yksi tärkeä syy asenteenmuutokseen on, että en vietä enää aikaa heidän kanssaan. En vietä aikaa heidän kanssaan, koska en näe heitä missään. En näe heitä missään, koska he eivät koskaan ole missään. Katherinalla ja Giotalla on sitä paitsi ollut täällä ystäviä Kreikasta niin monta kertaa, etten pysy edes laskuissa. Totta puhuen, en usko että heillä on täällä toistensa lisäksi paljon muita ystäviä ollutkaan kuin kreikkalaisia. Mitä helvetin järkeä silloin on edes lähteä vaihtoon? En todellakaan ymmärrä. Kristina ja Kristiana taas ovat järjestyksessä kieltäytyneet lähes kaikesta tekemisestä, mitä heille on ehdotettu milloin mistäkin syystä, joten kuka heille nyt enää jaksaisi soittaa. Francesca on ollut aktiivisempi, mutta hänkään ei ole tutustunut täällä niihin ihmisiin, jotka minua eniten kiinnostavat ja joiden kanssa olen viettänyt suurimman osan ajastani, joten en näe häntäkään. Minä kun olen huono ottamaan yhteyttä ihmisiin, jotka eivät ole hyviä ystäviäni.
Rivien välistä voi ehkä päätelläkin, että vastaus siihen miksi en näe vanhaa porukkaamme enää, johtuu lähinnä kahdesta syystä. He eivät halua käydä ulkona yhtä paljon kuin minä. He eivät halua tutustua uusiin ihmisiin yhtä paljon kuin minä. En minä tullut tänne näkemään suomalaisia kavereitani tai jotain helvetin nähtävyyksiä! Tulin tänne tapaamaan uusia ihmisiä, katsomaan, miten pärjään paikassa, jossa en tunne ketään. Saanko ystäviä, löydänkö täältä jotain, mitä pidän tärkeänä? Ihmiset, jotka tulivat tänne hengatakseen keskenään kolmen, neljän hengen porukoissa, eivät kiinnosta minua, päinvastoin. En siis ole kovin pahoillani. Minun oloni ison porukan keskellä oli muutenkin aina vähän teennäinen. Ei liikaa, mutta sen verran kuitenkin, että minusta tuntui aina siltä, että minun piti toisinaan keksimällä keksiä puheenaiheita tai typeriä vitsejä, jotka eivät oikeasti huvittaneet minua tippaakaan, mutta tiesin niiden menevän läpi muille. Voi helvetti että vihaankin sitä. Kaikesta huolimatta se on minusta kuitenkin parempi vaihtoehto kuin hiljaa oleminen. Vielä parempi vaihtoehto on tietysti etsiä uusia kavereita ja niin minä teinkin.
Hengaan vanhasta porukasta oikeastaan vain Christophen kanssa, meistä on tullut hyvät ystävät. Toki suurimman osan, tai sanotaanko kaksi viidesosaa ajasta, kun näemme, olemme juovuksissa, mutta eihän se ystävyyden arvoa vähennä. Rakastan sitä, että hän on yhtä spontaani ja lapsellinen kuin minä! Sellaisia tyyppejä on vaikea löytää, olen nimittäin aika lapsellinen ja spontaani. Hän ei koskaan anna periksi ja on aina valmis tekemään jotain todella hölmöä. Innostuu helposti, laukoo rasistisia kommentteja aasialaisita pokerinaamalla heidän läsnäollessaan, eikä kuitenkaan ole ääliö. Varmaan ensimmäinen kerta kun näin hänen koskaan kieltäytyvän mistään, oli viime viikonloppuna Balatonilla, kun olimme menossa toista kertaa naku-uinnille suhteellisen jäätävään Balaton-järveen, mutta sekin johtui vain siitä, että hän oli liian humalassa päästäkseen sängystä ylös. Annettakoon anteeksi.
Viime viikkoina olen viettänyt Christophen lisäksi aikaani lähinnä singaporelaisten (Kelvin, CK), hongkong-laisten (Jo, Sue) ja suomalaisten (Katja, Mari) kanssa. Tottakai muitakin ihmisiä näkee täällä jatkuvasti, mutta en varsinaisesti hakeudu heidän seuraansa. Toisin sanoen en ikinä soita kenellekään muulle kuin Christophelle, Kelvinille tai CK:lle. Eteläeurooppalaiset ovat tietysti myös ihan kivoja, mutta en aina tiedä, mitä heidän kanssaan tekisi. Lisäksi he ovat laiskoja, vastuuntunnottomia ja aikaansaamattomia lusmuja, joten miksipä jaksaisin vaivautua. Ei vaineskaan. Tämä koskee vain suurinta osaa, ei tietenkään kaikkia eteläeurooppalaisia. Ja totta puhuen samanlainen lapamatohan minäkin olen. En jaksa ikinä järjestää mitään, kunhan roikun mukana ja toivon, että joku muu keksii jotain kivaa. Ainoat tekemiset mitä yleensä keksin, ovat humalaisen spontaaneja päähänpistoja. Olen ylpeä muun muassa seuraavista ideoistani:
1. Leikkipuistossa leikkiminen aamukahdeksalta, kun muut lapset ovat jo heränneet ja Christophella on koulua tunnin päästä. Tämä toistettiin kuukauden päästä uudestaan. 2. Silmien lepuuttaminen hylätyn talon katolla kello kaksitoista päivällä koko yön juhlimisen jälkeen sillä "eikö teitäkin jo vähän väsytä?". Poltin itseni tämän seurauksena, kevyesti tosin. Samasta talosta löysimme paikan, jonne menimme itse asiassa tänään viimeistelemään Christophen graffitin. 3. Kaljatuoppien varastaminen joillakin todella typerillä ja tylsillä semi-festivaaleilla. Se oli todella helppoa, ihmiset olivat niin kännissä. 4. Viinan salakuljettaminen hevifestareille metsän läpi. Sekin on Unkrarissa niiin paljon helpompaa kuin Suomessa. No siinä ehkä tulivatkin suurimmat viimeaikaiset urotekoni. Mutta vakuutan, että olisin tehnyt kaikki nämä teot selvin päinkin (ja viimeisen toki teinkin). Silloin en tosin olisi valvonut aamukahdeksaan tai varsinkaan kahteentoista asti, ja jos olisinkin, olisin ollut liian väsynyt tekemään yhtään mitään. Tästäkin huolimatta pysyn sanojeni takana.
Mainitsinko jo aasialaiset? Heidän kanssaan on ollut mukava viettää aikaa. He ovat kohteliaita (tottakai) ja ajattelevaisia (tottakai), mutta myös hauskoja ja välittömiä ja jotenkin tunnen, että suomalaisena heidän kanssaan hengaaminen on jopa helpompaa kuin monien eurooppalaisten kanssa. Tietysti sekin auttaa, että he puhuvat hyvin englantia, kaikki paitsi Jo, jonka englanti on usein lähes päiväkotilaisen tasolla, mikä on sikäli ironista, että Jo on opiskellut englantia päiväkodista asti. Jo on muutenkin mainio tyttö, innostuva ja hassu! Hänet on helppo tehdä iloiseksi, sillä hän ilahtuu lähes mistä tahansa. Sen sijaan vakavan keskustelun käyminen hänen kanssaan edellyttää yleensä aamuyön tunteja ja alkoholia. Kaikkein yllättynein tällaisen keskustelun jälkeen olinkin siitä, että hän ei olekaan lainkaan tyhmä! Hän nimittäin esittää sellaista toisinaan varsin ammattimaisesti. On mukava tavata ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse miettiä, miten käyttäytyä tai mitä sanoa. Jo'n kämppis Sue, toinen tyttö Hong Kongista, joka ei oikein tule Jo'n kanssa toimeen - tai eiköhän se oikeastaan ole molemminpuolista - on myös erittäin mukava, mutta varsin erilainen persoona. Hänen huumorinsa on sarkastista ja ironista, siis juuri sellaista, mitä olen täällä kaivannutkin! Ironia on harvinaista herkkua joidenkin kanssallisuuksien keskuudessa. Olen antropologisten tutkimusteni jälkeen tullut siihen tulokseen, että saksankielisellä ihmisryhmällä ei tällaista huumoria esiinny. Sue on myös vakava tyyppi, ainakin omasta mielestään, ja itse asiassa on ihan kiva puhua välillä jonkun kanssa ihan vakavissaankin tai ainakin vähän niinku sillee.
Kelvin ja CK ovat myös kämppiksiä ja tulevat huomattavasti paremmin toimeen keskenään kuin tytöt. Kelvin on sosiologi ja siten lähtökohtaisesti fiksumpi kuin vaikka täällä tapaamani ekonomit (jotka ovat totta puhuen olleet ihan mukavia). Hän on ehkä hieman sinisilmäinen joissakin asioissa, muttei liialti. Hän on hyvin vilpitön ja mukava, joten tiedän että minulle tulee ikävä häntä. Hyvä puoli Kelvinissä on myös, että hän organisoi usein tekemistä kaikille, piirre, jota olen todella oppinut arvostamaan - tottakai kun kerran olen tällainen nilviäislysmy. CK taas on singaporelaisista se "siisti" tyyppi. Hän on paremman näköinen ja ulospäin suuntautuneempi kuin Kelvin. Hän oli myös ensimmäinen aasialaisista, jonka kanssa täällä puhuin. Hän on kuitenkin jotenkin etäisempi ja jopa pidättyvämpi kuin Kelvin, mutta olen viettänyt hänen kanssaan sen verran aikaa, että tiedän voivani luottaa häneen. Ja siis mukava tyyppi hänkin, ei epäilystäkään siitä.
Suurin ilonaiheeni pitkään aikaan oli, kun löysimme aasialaisten kanssa Age of Empires kakkosen uudestaan viime viikolla. Pidimme vanhat kunnon ages-lanit Kelvinin ja CK:n kämpässä Jo'n avustuksella. Aloitimme yhdentoista jälkeen ja lopetimme aamukuudelta. Ensimmäisen pelin CK:tä ja Jo'ta vastaan voitin, mutta Kelvinin liityttyä toiseen peliin minun puolelleni, hävisimme täpärästi Jo'n hunneille ja CK:n japanilaisille. Olin yllättynyt miten hyvä Jo oli, hän sanoikin että on pelannut aiemmin. Täytyy jatkaa tätä pelirinkiä, kun pääsee kotiin...
i
Balaton teki minut mietteliääksi
Viime viikonloppuna kävimme Balatonilla. Se oli kaunis paikka, ainut paikka, jota kaikki unkarilaiset suosittelevat lomakohteeksi täällä ollessa. Meidän piti alunperin mennä sinne yliopiston järjestämällä reissulla, mutta se peruuntui, koska osaanottajia oli vain parikymmentä, joten päätimme organisoida reissun itse lähes samalla porukalla. Se oli hyvä idea. Tosin aasialaiset ja minä olimme sitä mieltä, että matkan suunnittelu"kokous" oli historian tehottomin aivohiiri. Sovimme kokouksessa kolme asiaa: Matkakohteen, yöpymispaikan ja kulkuneuvon. Tähän meni 7 tuntia. Tietysti välissä käytiin läpi kaikki maailman vaihtoehdot ja mikä kenellekin sopii ja mitä kukin haluaa ynnä muuta paskaa, mutta minulle oli alusta asti selvää, että lopulta päädymme kuitenkin vain Balatonille ja skippaamme muut kaupungit siinä välissä. Sillä Balatonillahan oli kaikki olennainen. Ranta, hostelli ja jotain turistibaareja.
Kävimme Christophen ja Jo'n kanssa naku-uinnilla ensimmäisenä yönä - tosin Jo ei tietenkään uinut -, ja jouduimme valehtelemaan, ettei Jo ollut mukana, sillä... lupasin kyllä etten puhu tästä kenellekään... mutta moniko vaihtari osaa suomea? Suomalaiset vaihtarit, ääliö. No olkoon, joka tapauksessa valehtelimme, sillä emme halunneet, että Kelvin saa tietää, että Christophella ja Jo'lla on ollut juttua, vaikka kyllähän hän sen varmasti arvaa, vaikka hieman viaton onkin, mutta kuitenkin toiminut Singaporen poliisivoimissa vuoden verran, siviilipalvelusta katsos, Singaporessa kun on kahden vuoden armeija tai "kansallinen palvelus" ja siellä hän oli. Valehtelemista hankaloitti tosin hieman se, että juuri kun olimme hakemassa uimakamojamme huoneestamme, jossa Kelvin ja CK olivat jo nukkumassa, Jo tuli siihen ovensuuhun hihkumaan jotain. Ei hän tosin ehtinyt päästää kuin ehkä yhden kimeähkön hihkaisun ennen kuin Christophe kääntyi häneen päin ja viittoi hyvin selkein elkein häntä olemaan hiljaa...
Balatonilta balatessani minut valtasi surumielisyys ja olen varma, ettei se johtunut pelkästään kolmen peräkkäisen yön olemattomista yöunista ja useista litroista vanhaa kunnon spiritus fortista. Tajusin nimittäin viimein, että aikani tällä planeetalla on käymässä vähiin. Tajusin, että olen vain yksi pieni hippunen valtavassa universumissa, jonka kokoerot kasvavat eksponentiaalisesti, mitä kauempaa sitä katsoo. Ei vaan, tuon tajusin jo pari viikkoa aiemmin kun isoveljeni lähetti minulle tämän linkin, enkä kyllä tullut siitä yhtään surumieliseksi.
http://dagobah.biz/flash/Scale_of_the_Universe.swf
http://www.youtube.com/watch?v=f0_AVOL06wo
Tuo alempi linkki on myös todella hieno! Suosittelen suurella Santeri Kinnusella! Katso nämä linkit ja tunne juuri kuinka pieni ja mitättömän, surkean merkityksetön räkäpallero sinä, eräs ihmisapinoiden alalajeihin kuuluvista räkäpalleroista, oletkaan. Tunne se ja nauti siitä tunteesta täysin siemauksin! Gulp gulp! On nimittäin oikeasti hieno tunne.
...Tajusin, miten aikani täällä, Budapestissa, Erasmuksen pääkaupungissa on käymässä auttamattomasti ja eittämättömästi vähiin. Sen takia minut siis valtasi surumielisyys. Mutta siitä myöhemmin lisää, eikö niin?
Nyt sen sijaan.
i
Hupsutteluosio
Vaihto-oppilaan selviytymistaidot osa 4: Tärkeimmät tanssityypit
Vaihto-oppilaalta vaaditaan monenlaisia henkisiä ja fyysillisiä taitoja. Ilman näitä tuikitarpeellisia taitoja opiskelusta ja vapaa-ajasta selviytyminen voi vaihto-oppilaalle käydä ylitsepääsemättömän mutkikkaaksi. Tämänkertaisella oppitunnillamme keskitymme erääseen tärkeimmistä taidoista: tanssimiseen. Vaihto-oppilaan on hyvä tuntea ja hallita tavallisimmat tanssimuodot. Alle on listattu päätanssityypit ja yleisimmät myötävaikuttimet niiden taustalla. /20th century school book style off
i
Odottavan tanssi
- "En oikeastaan haluaisi tanssia, mutta pakkohan jotain on tehdä, siispä tanssin ergo sum"
Tekstarinkirjoittamistanssi
- "Oottakaa ihan pieni hetki kummää vaa lähetän tän viestin mun kaverille kusse on kans tääl mut mä en löydä sitä mistää!!!1"
Herutus
- "Siis mä oon niiin kuuma ja kaikkien pitää tietää se. Varsinkin ton sairaan hyvännäkösen tyypin johon mulla ei saletisti oo mahkuja."
Tanssin koska en jaksa puhua kenellekään -tanssi tai sen yleinen variaatio; tanssin koska en _halua_ puhua näille tyypeille -tanssi
- "Ei jumalauta mitä porukkaa..."
Idioottitanssi
- "Ääliönä oleminen on kivaa + Tanssiminen on kivaa + Luultavasti olen myös aika humalassa = Jee!"
Liian kännissä tanssimaan -tanssi
- "Vitut oo!"
i
Teen möys pienen luettelon asioista mitä olen tehnyt viime aikoina antaakseni vaikutelman vapaa-aikani monipuolisuudesta ja korjatakseni harhaluulon, että olen viettänyt koko vaihtoaikani täällä juhlien. Ehei kuulkaa! Eihän sellaista kukaan jaksa. Paitsi ehkä Christophe - mutta hän onkin alkoholilla käyvä kyborgi, jolla on SCX-41-sarjan tunnepiiri, laatutuote sinällään eikä eroa riskinottokykyä lukuun ottamatta juurikaan tavallisesta ihmisestä. Olen käynyt teetalossa, joka on kuin puu, unkarilaisessa ravintolassa, kolmessa kylpylässä, New York ökycaféssa, pelannut kahdesti paintballia, ottanut aurinkoa Balatonilla, palanut, uinut Balatonilla (kolmesti), pelannut Age of Empires kakkosta aasialaisten kanssa, ollut jonkun umpimähkäisen unkarilaisen eläkeläisen kyydissä kun olin jo myöhässä tapaamisesta, käynyt etnografisessa museossa, Budapestin suurimmassa kauppahallissa, hevifestareilla, design-markkinoilla, herranjumala, tässähän ihan itsekin yllättyy kun alkaa listaamaan! Ja kaikki tämä viime päivityksen jälkeen! Muistaakseni. Vähänkö teidän pitäisi olla kateellisia tämän blogin kirjoittajalle! Jopa minä olen kateellinen hänelle!
i
Kävinpä siis myös heavy metal-festivaaleilla. Tuntui jotenkin kotoisalta. Kaikilla oli mustat vaatteet, pitkät hiukset, metallibändin paita, he olivat rumia ja kännissä - siis aivan kuin Suomessa! Menin festareille Christophen kämppiksen, Thomasin, kanssa. Sitä ennen tein kahdeksan ja puolen sivun esseen yhdessä illassa, sillä olin luvannut mennä ja halusinkin todella. Festareilla törmäsimme kolmeen 16, 17 ja 18-vuotiaaseen tyyppiin, mikä oli näin jälkeen päin ajatellen aika hieno yhteensattuma. Thomas on ihan mukava heppu, mutta ei niin puhelias saati mikään kreisibailaaja. Pojankoltiaisilla sen sijaan oli juuri oikea asenne! He olivat siinä iässä, että viinanjuominen ja tupakanpoltto jo sinällään ovat siistejä ja ne myös tekevät kenestä tahansa siistin, joten minusta tuntuu, että olin heidän silmissään ihan kelpo kaveri. Heillä oli myös riittävästi energiaa kolmen päivän rymyämiseen. Tunsin itseni suorastaan väsyneeksi heidän rinnallaan. Aina kun he olivat katsomassa bändiä, he olivat pitissä riehumassa. En minä vaan jaksanut. Puoli tuntia taisin pitissä heilua yhteensä koko kahden päivän aikana.
Olin yllättynyt bändien tasosta. Yleensähän raskain metalli on sitä, että tahkotaan kierokaupalla kuvioita, jotka eivät kestä yhtäkään kiertoa ja kaikki vähäiset häiveetkin melodisista ideoista peitetään onnistuneesti särömuurien ja keikan äänimaailmaa hallitsevan rumpupatteriston alle, varsinkin keikoilla siis. Tällä kertaa bändeillä oli kuitenkin oikeasti hyviä ideoita ja oikeasti erottuvia melodioita, unohtamatta munaskeja sisältäviä rytmejä ja brutaaliutta. Lemppareitani olivat Finntroll, Korpiklaani ja Amon Amarth, joista viimeinen oli yllättäen paras! Ehkä joskus jopa lataan heidän levyjään jos jaksan.
Amon Amarthin keikkaa paransi se, että bändi vastoin raskaimman heavy metallin sääntöjä, halusi laulattaa yleisöä. Tapahtui jotain, mitä ei yleensä tapahdu tämän saran keikoilla. Bändin laulaja osoitti itseironiaa, vieläpä hyvää sellaista. Moinen toiminta kerää minulta aina sympatiapisteitä, varsinkin jos kyse on metallista. Laulaja halusi, että ihmiset laulavat mukana yhden biisin c-osan tai kertsin aikana. Yleisöä ei olisi tarvinnut kahdesti kehoittaa, mutta laulaja päätti kuitenkin rohkaista niitäkin, jotka eivät olleet täysin vakuuttuneita idean loistavuudesta (kuten minua). Hän puhui kuta kuinkin näin: Katsos, juttuhan on niin, että sillä ei ole yhtään mitään helvetin väliä tiedätkö mitä helvettiä tässä laulussa lauletaan "because it's death metal. No one will know the difference!" Tämän jälkeen lauloin iloisin mielin mukana.
Sain myös kokea, että puoli litraa kaljaa silmässä kirvelee kuin kymmenen kertaa aurinkoa suurempi tähti painaa. Valtavasti. Vinkkinä kaikille heavy-musiikin ystäville, täyden kaljatuopin kanssa ei kannata seistä pitin edessä, sieltä tulee hittiä ja aivan varmasti. Hyvä puoli tosin oli se, että oman kaljani olin jo ehtinyt juoda. Kalja jonka sain silmääni oli Thomasin kalja, jota hän piti kädessään. Tosin tuo lähinnä luolamiestä muistuttava, hiljainen, vähämielinen Christophen kämppis ei edes pyytänyt anteeksi vahinkoaan, vaikkei se tietysti hänen vikansa ollutkaan, mutta eihän siitä olekaan kyse, vaan siitä, että perkele niin nyt vaan kuuluu tehdä jos heittää kaverin silmään puoli litraa kaljaa, tapahtui se jonkun toisen avustuksella tahi ei!! Mutta en minä sen takia hänelle ole katkera. Vaan sen takia, että hän on lähinnä luolamiestä muistuttava, hiljainen typerys. Ja tietenkin minä pelleilen. Ihan mukava tyyppi. Ihan.
Totta puhuen Thomasin mollaamisesta on tullut minun, Christophen ja Tobyn (toisen Christophen kämppiksen) lempipuuhaa. Thomas-parka, tietäisipä miten paljon hupia olemme hänestä repineet.
i
Vakava osio (älä suotta vaivaudu)
Juuri nyt tuntuu vähän siltä, ettei elämälläni ole enää tarkoitusta. Äläkä käsitä väärin, en puhu mistään "elämän tarkoituksesta".
Täällä ollessani minulla oli tarkoitus. Tapasin järjettömästi ihmisiä, ystävystyin - vähintään facebook-ystävyys tasolla - opiskelin, näin paikkoja. Nyt tuntuu siltä että kaikki tuo, mikä tuntui hyödylliseltä ja järkevältä on kadonnut jonnekin enkä löydä sitä enää mistään. Puolitutut ja kaverit, joita täällä sain ovat lähteneet tai lähdössä pian kotiin, enkä luultavasti tule tapaamaan heitä enää koskaan. Mitä helvettiä tekee puolitutulla, jota ei näe? Eikö puolituttuja pidetä vain sen takia, että on joku jolle puhua, kun menee yliopistolle tai baariin eikä tunne ketään. Miksi minun sitten piti niitä niin kovasti haalia? Entäs ystävät sitten? Ilman heitä vaihtoni ei olisi ollut yhtään mitään, mutta heistä luopuminen on aivan helvetin vaikeaa. En edes halua ajatella koko asiaa, mutta nyt sitä ei voi enää oikein välttää... Kelvin sanoi eräs päivä, että monet uudet vaihtariystävät, joita hän on täällä saanut, ovat itse asiassa parempia kavereita kuin ne joita hänellä on kotimaassa. Ja uskon, että hän oli vilpitön. En tiedä onko tilanteeni sama, sillä suomalaiset kaverini ovat todella hyviä, mutta olen minä joitakin yhtä hyviä kavereita saanut täällä kuin kotonakin. Ja helpommin.
Tietysti vaihtovuotta on huono verrata elämäänsä kotimaassa, sillä onhan tämä tietynlaista karnevaalia. Ei kukaan ole Unkarissa tutustumassa paikalliseen kulttuuriin. Ihmiset tulevat tänne tapaamaan toisia vaihtareita, asumaan paremmassa talossa kuin kotona ja ennen kaikkea asumaan poissa vanhempien luota, testaamaan rajojaan, bilettämään, naimaan, uimaan jne. Ja kaikki tietävät ettei tämä kestä ikuisesti. Mutta siitä huolimatta monet asiat ovat Erasmuslandiassa aivan samanlaisia kuin missä tahansa muuallakin. Ihmiset haluavat pysyviä ystäviä, joihin he voivat luottaa. He haluavat järjestyksen elämäänsä ja onnistuvatkin luomaan sen, vaikka bilettävät paljon ja kerskailevat sillä kuinka epäsäännöllistä heidän elämänsä on. Onhan sekin tietynlaista järjestystä. Ja nyt kun se rikkoutuu, olen surullinen.
Jos viidessä kuukaudessa voi muodostaa tällaisia tunnesiteitä, niin en edes halua tietää, miltä pakolaisista tai maahanmuuttajista tuntuu, kun he lähtevät toiseen maahan. Yhtäkkiä kaikki, minkä takia elit, mitä pidit itsestään selvänä ja tärkeänä on poissa, etkä tiedä mistä sen voisit löytää paitsi muistoistasi. Vaihtoajan jälkeen (okei, ei se ole vielä ohi, mutta kuitenkin) minusta tuntuu siltä, etten tiedä mihin haluaisin kuulua. En ole koko vaihdossa oloni aikana saanut kovinkaan monta hyvää oivallusta siitä, miksi oikeastaan haluaisin asua Suomessa tai olla suomalainen. Rehellisyys, sisukkuus, vaatimattomuus ynnä muut lähinnä kliseitä muistuttavat myyttiset suomalaiset hyveet eivät ole mikään suomalaisten erityispiirre. Ainut hyvä syy, minkä oikeastaan keksin on se, että Suomessa kaikki toimii. Ja tottakai minulla on talo, ystäviä, opiskelupaikka ja bändi. Kyllähän niistä ihan hyvän tarkoituksen elämäänsä saa. Tällä hetkellä en vaan tippaakaan kaipaa niitä.
No bändiä ehkä.
Surullista vaihdossa on se, että se on todellista vain hyvin vähän aikaa. Kun vaihto on ohi, ja olen taas "kotonani" Suomessa, paluu tänne on mahdotonta, sillä mitään "tätä" ei ole enää olemassa. Tietenkin kaupunki on täällä - ja kaunis kaupunki onkin - ja kaikki paikat, joissa olen kiertänyt, mutta kyllä te tiedätte mitä minä tarkoitan. Koko tuttavapiirini, koko saatanan sosiaalinen ympäristöni, on poissa, sillä eihän se oikeasti ollut täällä kuin vierailulla.
Tiedän myös, että paluu "normaaliin" ei tule tuntumaan normaalilta. Varmasti sopeudun ihan hyvin, en minä sitä epäile. Mutta tämän jälkeen minuun jää varmasti myös tunne, että ehkä maailmassa on muutakin kuin opiskelu, työnteko ja ryyppääminen. Haluan jo nyt matkustaa Aasiaan tapaamaan ystäviäni ja arvelen, että vietän ensi vuoteni keräten matkakassaa.
Kaikki keskustelut, muistot... pelkään, että ne pyyhkiytyvät mielestäni. Ja niin kai siinä käykin... Mutta voin silti muistaa tietyt hetket ja tunnelmat täällä ystävieni kanssa.
Eipä sitten muuta tällä kertaa. Pitäkää lipputanko kovana, tuulesta huolimatta.
